Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös tämä kolmen viikon reissumme. Eilen palasimme kotiin väsyneinä, mutta onnellisina. Pyykkikone pyörii, tavarat löytävät pikkuhiljaa paikkansa - ja me sopeudumme itse laittamaan aamupalamme, tekemään ruokamme. Huokaus.
Palataan kuitenkin vielä hiukan taaksepäin ja matkaan. Säätiedotus lupasi kerrankin poutaa, jopa aurinkoista keliä Lübeckiin niiksi pariksi päiväksi, kun siellä olimme. Jihuu - melkein tanssimme ilosta, koska niin monena edellisenä vuonna olemme juosseet paikasta toiseen sateenvarjojen alla. Nyt saisimme kuljeksia pitkin Lübeckin katuja poutasäässä kaikessa rauhassa. Ihan niin se ei kuitenkaan mennyt. Heräsimme kyllä auringonpaisteeseen, mutta ensimmäisen vartin aikana saimme jo ensimmäisen kuuron niskaamme - ja niitä tuli sitten tasaisen välein pitkin päivää. Kerran kastuimme totaalisesti, vettä tuli niin paljon, ettei sateenvarjoilla mitään tehnyt.
Lübeck on kuitenkin Lübeck. Se nyt vain on ihana päätös tuhansien kilometrien matkallemme. Tuttu hotellimme vastaanottaa meidät kuin paremmatkin tutut. Olemmehan yöpyneet vuosittain siellä niin monasti. Tuntuuhan se hyvälle, kun respassa sanotaan, että huoneenne odottaa teitä. Sama tuttu paikka viimeisiksi öiksi.
Ihan sitten se vihoviimeinen päivämme Saksassa menee aika samoja ratoja vuodesta toiseen. Huone on luovutettava ennen puolta päivää ja laivaan pääsee ennen puoltayötä, joten siinä jää sellaiset kaksitoista tuntia viettää aikaa miten parhaaksi näkee. Tällä kertaa satoi, myrskysi, ilma oli mitä hirvein. Ei puhettakaan niistä suunnitelmista, mitä meillä oli: kävelyä Itämeren rantakaupunkien bulevardeilla, istuskella kahviloiden terasseilla viimeisiä leivoskahveja nauttien.
Onneksi suomalainen keksii aina keinot. Ei muutakuin paikallisiin ostoskeskuksiin. Auto parkkihalliin, kävelemään pitkin ostosparatiisimaisia kauppakujia. Meidän eurot eivät kyllä rikastuttaneet paikallisia yrittäjiä. Jotenkin siellä tulee sellainen ähky: tavaraa on niin paljon, että tajuaa, että ei me oikeastaan tarvita täältä mitään. Kuitenkin jokunen "yskänlääke/vatsalääke-pullo" vaihtoi omistajaa ja mahtui meidän likapyykkien joukkoon. Toki on myös mainittava, että en päässyt ihan kaikkien Riekerin kenkien ohitse. Jotkut nyt vain lähtivät mukaamme. Kuskin oli saatava muutama kirja - ja niin: ehkäpä pärjään taas ensi vuoden korteilla, jotka vaativat päästä mukaamme.
Illan suussa sitten asettauduimme Travemündessä tuttuun italialaiseen tavernaan syömään ja kuluttamaan viimeisiä tunteja, ennenkuin pääsisimme ajamaan laivaan. Kumppanini tilasi italialaisen kalakeiton, johon kalan lisäksi kuuluu kaikenlaisia mereneläviä. Paikka kuhisi ihmisiä, kaikki nauttivat hyvästä ruoasta ja innolla odotimme tilaamiamme herkkuja pöytään. Kimmon otettua kolmannen lusikallisen keittoa, tajusin että nyt ei ole kaikki hyvin. Hän kalpeni ja kakoi. Sekunnin murto-osan ehdin ajatella jo kaikenlaista. Jäikö ruoka/ruoto henkitorveen, miten se heimlichin ote toimikaan yms. Onneksi kuitenkin henki kulki. Sen sijaan mustekalan lonkero oli juuttunut kurkkuun. Ei mennyt alas, ei tullut ylös. Itsepäinen.
Ruokakumppanini poistui miestenhuoneeseen kakomaan tuota iljettävää otusta, eikä hän varmasti tajunnut, että yskiminen, kakominen, oksentamisen äänet kuuluivat koko ruokasaliin, jossa vielä hetki aikaisemmin oli ollut iloinen puheensorina. Sali hiljeni, tarjoilija numero yksi tuli luokseni ja kysyi, oliko miehelläni joku hätä. Saksan ja englannin kielen sekoituksella yritin selittää tilannetta - ja samalla tuntui, että tukehdun itsekin. Paniikki alkoi iskeä päälle. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Tarjoilija lähti miestenhuoneeseen. Sama toistui tarjoilija numero kahden kanssa ja kolmannen...kunnes Kimmo tuli takaisin tuskallisen näköisenä. Jokainen tarjoilija (italialaisia miehiä) kävi vuorollaan taputtamassa Kimmoa olalle ja kyselemässä vointia. Pikkuhiljaa elämä salissa tasaantui ja puheensorina pääsi normaaliin sfääreihin.
Kuskini pystyi hiukan syömään, mutta olo oli edelleen kurja, koska tunne, että kurkussa luikertelee jotain ylimääräistä ei vain hävinnyt. Ei ruoka kyllä maistunut minullekaan, joten mahdollisimman pian poistuimme paikalta ja lähdimme tuuleen ja sateeseen - yskimään. Pikkuhiljaa tilanne tasoittui ja totesimme, että taisimme jäädä tämänkin tavernan henkilökunnan (ja ehkä asiakaskunnankin) mieleen pitkäksi aikaa. Pelästyimme kyllä molemmat aikalailla. Nyt asialle voi jo ehkä nauraakin, että kaikkea sitä voi sattua. Ruokailija itse sanoi, että mustekalan lonkero olisi pitänyt ensin pieniä veitsellä, mutta kun veistä ei ollut, oli vain lusikka - ja sillä ei mokomaa lonkeroa saanut pieniksi...
Ennen puoltayötä pääsimme laivaan. Torstai oli sitten meripäivä. Kello herättäämään aina ruokailulle, muutoin hytissä torkkumista, lukemista, lepoa. Reissun ensimmäiset humalaiset ja räyhääjät näimme sitten laivalla. Hävettää sanoa, että suomalaisiahan he olivat. Äijäporukka, joka oli kaikesta päätellen tavannut laivan poreissa ja sitten illallisella pääsivät oikein vauhtiin - ja ääneen. Jotenkin se on aina yhtä kummallista, kun liikut useamman viikon keski-Euroopassa, ruokailet, olet mukana jopa yksillä viinijuhlilla - niin kaikilla on vain hauskaa. Kukaan ei huuda ja räyhää. Nolotti olla suomalainen.
Kolmen viikon irtiotto arjesta on siis takana. Olipa meillä taas mukavaa. Sanomista ei juuri tullut. Auto ei jättänyt tienvarteen. Meitä ei ryöstetty, ei edes huijattu tänä vuonna. Tai sitten se tehtiin niin hyvin, että emme ole vielä huomanneet. Takapenkkiläiset eivät riidelleet, eivät moittineet - kiva kun olitte mukana. Kuka osan matkaa, kuka jopa koko reissun. Kiitos teille siitä.
Joko tämä oli viimeinen autoreissumme ? Kuka tietää. Toisaalta haaveissa ensi kesä, uudet suunnitelmat. Toisaalta - pitäisikö jo vaihtaa automatkailu lentokoneeseen? Heiii...ensin hoidetaan tuo pyykkivuori, tienataan uutta lomarahaa eli palataan arkeen. Tällä hetkellä - onnistuneen loman jälkeen - sekään ei tunnu yhtään hassummalle. Tai jos saisi toivoa, niin olisi kyllä ihana istua päivittäin valmiiseen ruokapöytään...ja niille leivoskahveille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti