Tämä se vasta on elämää

Lainaan otsikossa naapurin tyttären kuolematonta lausetta (hän tuskin siitä pahastuu) - otsikon mukainen olo tuli, kun ajelimme Memtonista Italian puolelle rantatietä ja siitä sitten San Remoon ja sen kymmenen muun kauniin paikan ohitse rantaa myötäillen ennenkuin tie lähti kohti pohjoista ja seuraavaa määränpäätämme Lago d'Iseoa.

Ranska tuli osaltamme valloitettua. Italiaan saavuttuamme, molemmat totesimme kuin yhdestä suusta "kuin kotiin olisi tullut"! Matka tänne järville ei ole mitenkään rentouttava. Moottoritie pohjoista kohti kulkee tunnelista tunneliin, auringon paistaessa siniseltä taivaalta häikäistyy joka kerta kun ajaa tunnelista ulos ja taas sokaistuu, kun auto syöksyy tunnelin uumeniin. Kirjoitin syöksyy, koska Italian moottoriteillä on pysyttävä vauhdissa mukana - siellä ei voi jäädä toisten jalkoihin, vaikka välillä lähetin rukouksen yläkertaan "anna meille vielä huomennakin uusi päivä.". Rekat tekevät itsemurhaohituksia - tai oikeastaan ne ovatkin murhaohituksia, koska henkilöautot siellä rusentuvat, jos eivät ehdi jarruttaa ison auton vaihtaessa kaistaa ohittaessaan edellä ajavaa rekkaa. Kun näiden isojen autojen huippunopeudet eroavat vain muutaman kilometrin toisistaan, niin ohitukset sitten kestävät ja kestävät. Kuskini kiroaa (ja minähän en sitä siedä..) ja soittaa torvea (sitäkään en siedä..). Seuraavat ohikiitävät kilometrit sitten matkaamme hiljaisuudessa, kunnes molemmat taas rauhoitumme ja mykkäkoulu tuntuu ajan tuhlaukselta lomalla.

Saavuimme eilen iltapäivällä tänne Iseo-järvelle. Odotuksemme eivät olleet kovin korkealla, olimmehan nähneet aiemmilla reissulla maineiltaan upeimmat järvet (Garda, Como, Maggio...) - vaan kun ei odota mitään, yllättyy positiivisesti. Tämä paikka saa meiltä täydet kymmenen pistettä. Mikä maisema: niin italialainen kuin vain voi olla, hämyiset vuoret utuisina järven taustalla. Keskusaukio jota ympäröi aitoitalialaiset talot. Puheensorina joka raikaa kaikkialla - tuo mieleeni  Montalbanon (tuo komean miehen syömässä aitoitalialaisessa trattoriassa ratkoessaan mafioosojen rikoksia). Oi mikä meidät saikaan menemään Ranskaan ja viettämään siellä monta arvokasta päivää Italian sijaan.

Niin - ja toden totta, kun ensimmäisen kerran istahdimme nälkäisinä syömään: pizzaa ja pastaa kera karahviviinin - hinta tosiaan puolittui Ranskaan verrattuna. Ruoka taivaallista, tunnelma napakymppi, maisemasta lisäpisteitä. Ensi vuonna suorinta tietä Travemünden satamasta Italiaan. Jospa muistaisimme tämän ensi vuonna?

Tänään viimeisenä iltana Iseolla söimme meren antimia järven rannalla. Italiassa reissatessa mielenkiinto siirtyy väkisin aina naapuripöytiin. Tänään naapurissa istui "Ivana Trump" - tai ainakin kopio hänestä. Pieleen mennyt botoksi huulissa. Hymy oli jäikystinyt irvistykseksi, yliampuvat korut. Kaiken kruunasi kullan värinen jakku - ja MIES: valkaistut hampaat, kaulassa paksu kultaketju, jossa riippui laatta timantein. Ranteessa kello, jota en varmasti saisi omakseni vuosipalkallani (osuuskauppa please: Pirjolle lisää palkkaa!!!).
Kun tämän vielä kruunasi miehen kädessään pyörittelemä avainnippu, jolla hän varmasti korosti autonsa, jahtiensa arvoa...tuli elävästi mieleen veljeni. Hänen saatuaan ajokortin ja anellessa kuusikymmentäluvulla vanhemmiltani Fordia käyttöönsä, että pääsisi Manskiin. Äitini (tarkka raha-asioissa kun oli) kommentoi: ota Cortinan avaimet ja pyörittele niitä Manskissa -auto voi olla hyvin tallissa. Pelkät avaimet riittävät!!!

Tällaisia ajatuksia Italia ja Iseo tuovat mieleeni. Mitä lie huominen...

Ranskan Riviera

Lauantaina ajelimme Cassiksesta Rivieran rantatietä kohti Mentonia. Olemme edellisillä kerroilla olleet aina maltamattomia ja suorentaneet matkaa motareilla, mutta nyt meillä oli aikaa. Reitti oli upea, toinen toistaan silmää hiveliämpiä maisemia. Kuski tuskin pääsi niistä nauttimaan, mutta minä senkin edestä.

Saavuttuamme Mentooniin, reilu kymmenen kilometriä Italian rajasta, olimme tyytyväisiä. Auto talliiin - siinä tarvittiin niin respan nuoren minimekkoisen tytön (keskittyiköhän kuski ohjeisiin vain viehkeään neitoseen??) käsieleitä ja vaimon ohjeistuksia...mutta auto saatiin turvalliseen säilöön. Siellä se on nyt levännyt pari päivää. Huoneemme yllätti meidät tällä kertaa positiivisesti: kuudes kerros, pieni parveke - ja näkymät kattojen yli niin että kirkon tornit luovat ihanan tunnelman. Tykkään, niinkuin nykyisin sanotaan.

Sunnuntaina sitten malttamattomina junaan ja kohti Monacoa. Kimmon valinta tuo sunnuntai: kaikki kaupat kiinni (haloo Suomi: Euroopassa - jossa turisteja liikkuu - sunnuntai on LEPOPÄIVÄ)...eli tuli huomattavasti halvemmaksi kuolata vain näyteikkunoiden takaa luksushintaisia tuotteita...junalippu kahdelta Mentonista Monacoon oli 4,40.

Päivä Monacossa. Aurinko paistoi, ei liian kuuma, +26. Vajaan kahden neliökilometrin suuruinen valtio, Vatikaani vielä pienempi. Kaikki tila hyödynnetty. Talot rinteissä ahtaasti kylki kyljessä. Turvallista, poliisi aina kuuttatoista asukasta kohti...ja sen kyllä huomasi. Miliisejä joka kadun  kulmassa.

Raha. Kaksi jakoinen juttu. Lounas oli ihan samanhintainen kuin Ranskan puolella, palvelu ystävällistä...mutta muutoin. En ole ikinä nähnyt sellaista autojen ilotulitusta. Suomessa silmään pistävät Audit, Mersut, Bemarit...huokaus, säälittäviä. Ferrarit, Lamborginit, Maseratit, Porschet, Aston Martinit, Rolls Roycet...kyllä siinä naisen sydän suli....ja kun nämä edellä mainitut autot kaasuttivat kohti jahtisatamaa, jossa luksusjahdit häikäisivät ja niiden rivistö jatkui silmänkantamattomiin - niin mitäpä siihen lisättävää...Onneksi on oma turvallinen kuski, joka hurma aivan muilla avuilla kuin euroilla tai ulkokuorella....

Ei nähty ainuttakaan julkimoa, ei Erjaa, Mikaa, Kimiä...olivat varmaan jahdeillaan toisilla vesillä. Parasta silmänruokaa (yllätys) ovat vanhemmat herrasmiehet - ja naiset. Kalliit Rolexsit ranteissaan, hauraissa käsissään tyylikkäät kävelykepit, upeat lierit suojaavat auringon paahtamia kasvoja...olisiko tämä oikea paikka viettää eläkepäiviä (sitten kun ne lottomiljoonat ovat kilahtaneeet tilille???). Kotiin Mentoniin palasimme bussilla. Kolme euroa kahdelta hengeltä. Matka kesti puolisen tuntia - ja nyt ne maisemat häikäisivät. Pääseekö kotimaassa 1,50 eurolla yhtään mihinkään???

Eilisen häikäistyksen jälkeen olemme viettäneet lepopäivän täällä Mentonissa. Kimmo päässyt nuuhkimaan kirjakauppojen tunnelmaa, minä Cafeterioiden tuoksuista. Kuitenkin tämä Menton on enemmän se meidän juttu. Pikkasen köyhempi, mutta lämpö, vanaha kaupunki, ruoka on hurmannut meidät.

Huomenna heitämme hyvästit Ranskalle ja suuntaamme ilolla Italiaan...on jo niiiin ikävä Italian tunnelmia....

Happimyrkytys

Viikko reissua takana. Olisiko välitilipäätöksen aika?

Eilen saavuimme Cassikseen, auringon porottaessa ja lämpömittarin kohotessa +26 asteeseen. Mieliala koheni asteiden myötä. Vaikka jos rehellisiä ollaan, ei tässä matkavire ole laskenut viikon aikana lainkaan huonoihin lukemiin. Pitääkö tämä tarkistaa kuskilta???

Cassis - ihan huippupaikka Välimeren rannalla. Tuttu paikka meille entuudestaan kahdeltakin reissulta. Ensimmäinen, vuodelta 2008, tuo mieleen "viime matkallamme Rivieralla....", jolloin yövyimme loistavalla paikalla olevassa majatalossa, mutta emme ikinä voi unohtaa jokaikistä vessassa käyntiä: ei voinut edes laittaa kenkiä jalkaan, vaan oli mentävä paljain jaloin ja käärittävä farkun lahkeet polviin: vessan lattia tulvi niin, että vettä (onneksi suht puhdasta) oli nilkkoihin asti. Silti tuo kokemus ei saanut meitä hylkäämään Cassista. Toisella kerralla WC oli jo parempi, mutta sänky ja sen epämukavuus....puolentoista kilometrin ylämäki joka kerta keskustasta palatessa yöpaikkaamme sai henkemme salpautumaan....Silti olemme täällä taas kerran - monta kokemusta rikkaampina.

Aurinko ja lämpö siis toivottivat meidät tervetulleiksi. Majapaikkamme ei vieläkään ollut ihan sitä, mitä olimme tilanneet/toivoneet, mutta parempi kuin edellisinä vuosina (ehkä pitäisi pulittaa euroja enemmän...) - mutta ylösnousu iltaisin on hiukka helpompi kuin viime vuonna....kaloreita kuluu siitä silti - ja sehän ei ole paha asia.

Plussaa siitä, että on saatu onnistuneita ruokakokemuksia. Kielitaiturini on onnistunut tilaamaan minulle ihania rapuannoksia - ja myös itselleen syötävää. Maku on ollut kohdallaan - ja kun ruokapaikka on ollut sivukujalla - hinta puolittuu verrattuna Cassiksen satama-alueeseen.

Satama, veneet, ihmiset - siinä tunnelma. Kauniit ladyt, ikäänkatsomatta, kynähameissaan, kapeampaakin kapeimmissa ja rikkinäisimmissä farkuissaan, korkeissa koroissaan - tai sitten paksut nilkat, lakerikengät, röyhelömekko päällä - naiset nauttivat olemassaolostaan - siitä, että he ovat juuri sitä, mitä ovat. Näin sen ainakin koen. Miehet kauluspaidoissaan, pikkutakeissaan rahalta haisevilta - tai sitten viinipullo kainalossa parrakkaina, peseytymättöminä...Heillä kaikilla on elämä. Jostain syystä he vaeltavat pitkin rantabulevardia - ja saavat minut kiinnittämään huomioni juuri häneen. Monta syytä olla hengissä, elää tässä ja nyt...

Cassis on tuttu ja turvallinen valinta meille. Silti keksimme tänään jotain uutta. Hyppäsimme heti aamusta paattiin ja lähdimme merille. Kävimme tutustumassa lähiseudun kalankeihin. Tämä on nyt minun näkemys niistä (voit toki googlettaa ja katsoa ammattilaisen silmin kalankin...): upeita meren poukamia/lahtia, joita ympäröi valtavat korkeat kalkkikivimäiset seinämät. Oikeastaan ne on nähtävä, jotta tietää, mistä puhun. Ehkä saat kuvista aavistuksen asiasta..

Vaikka välillä meinasi tulla suru puseroon. Upea päivä ilman ajokilometrejä...mitä nainen siitä ajattelee??? No - että me kävelemme käsikädessä, juttelemme menneistä ja tulevista, nautimme auringosta jne. Todellisuus - no mies kuvaa, minä istun paatin kannella yksin katsellen pilviä ja haaveillen omiani - tai sitten kävelen kaksikymmentä metriä kuvaajan edellä luetellen kirosanoja (minäkö???) ja miettien, että tämän takiako halusin tänne? Kun sitten istun koneelle ja ihailen upeita otoksia, tunnen syyllisyyttä pikkumaisuudestani. Että yhdessä täällä mennä taaperretaan - ja nautitaan Ranskan Rivieran iloista, auringosta, tunnelmasta...

Ranska - gastronomian maa

Ennen nukkumaanmenoa muutama ajatus linnan muurien uumenista. Olemme siis rantautuneet Pérougesiin Ranskaan. Ihan tämä ei taas vastannut meidän ennakko-odotuksia, mutta seikkailumielellähän sitä ollaan liikkeellä eli...ihan aluksi palataan muutama askel taaksepäin...

Edellinen majapaikkamme Turckheimissa oli 3800asukkaan kylänen. Turisteja enää vähän liikkeellä, joten palvelu ihan hyvää. Kaunistuin iltaa varten hiusten pesulla - eihän sitä likaisin hiuksin ranskalaiselle illalliselle. Nooo - kyläpahasessa oli kahdeksan ravintelia. Olimme päiväsaikaan jo tutkailleet ruokalistoja....kaikki menuuthan ovat ranskaksi. Olisi pyhäinhäväistystä, jos maassa ei osata maan kieltä. Kimmo siis lujilla, kun vaimo aika tarkka ruokavaliosta (aiemmin mukana olleet tietävät, että sammakot eivät kelpaa minulle....). Niinpä sitten kauniina ja raikkaina syömään - niistä kahdeksasta oli auki tiistaisin vain kolme - ja kun olimme valinneet itsellemme sopivan, saimme vastaukseksi: meillä on täyttä tänä iltana. Vaihtoehto kaksi: sama juttu. Niin myös kolmannessa: ei ruokaa tänä iltana.

Apuva. Nälkä kurni - ja ajatus tyhjin vatsoin Ranskan maalla vuoteeseen menosta, oli aika karmiva. Onneksi on kotoinen Prisma - ja Ranskassa viini. Autosta paketti voileipäkeksejä (suoraan koti-Prismasta ajomatkoja varten ostettu). Respasta karahvi viiniä - ja hotellin oleskelutilaan nauttimaan gourmee-illallista. Siinä sitten nautimme sen mitä nautittavissa oli - ja ranskalaisesta ilmapiiristä...ja haaveilimme tulevasta aamupalasta.

Tänään sitten tukevan (söimme kuin pahemminkin nälkää nähneet) aamiaisen jälkeen matkamme jatkui Ranskan moottoriteillä. Miten ne vuodessa unohtuu: tietullit, huoltamoiden vessat!!!! Pitää taas kotimaassa nauttia ABC:eiden vessoista (ne "istuinrenkaat" ovat kympin juttu naisille).  Bensakin on kalliimpaa kuin kotimaassa...mutta teiden kunto onkin sitten ihan toista luokkaa kuin Suomessa.

Taisin unohtaa mainita viime postauksessa, että Saksasta Ranskaan siirtyminen oli täysin erilaista kuin viime vuosina. Rajalla poliiseja, rajavartijamiehiä rynnäkkökivääreineen. Tuntui pelottavalle, vaikka meidät suomalaiset viittoiltiinkin sitten jatkamaan matkaa ilman rajamuodollisuuksia.

Jos oli pieni Turckheim - niin tämä Perouges vasta pieni onkin 1200 asukkaineen - ja heistäkin 90% asuu muurin takan uudella puolella. Me tietty turisteina varasimme etukäteen majoituksen vanhasta linnoitusosasta ja nyt sitten tätä kirjoittelen linnan kellarista. Aikamainoinen shokki meidät valtasi, kun navigaattorimme ei löytänyt moista osoitetta. Soitto majatalon emännelle ja ohjeiden saattelemina osasimme mukulakivikatuja holvikaarien alta perille. Melkoinen suoristus.

Entäs sitten tämä yösijamme. Juuu - on uima-allas, on terassia...mutta mutta pienen pieni tiiliseinäinen huoneentapainen...sänky mahtuu juuri ja juuri...kivilattiat, kylpyhuone...no hei - kaikki on oikeastaan tooosi eksoottista - tästä saisi varmaan sisustuslehteen hyvän jutun...me olemme vain niin ymmärtämättömiä....

Parasta tässä päivässä on, että olemme saaneet tänään syödäksemme. Alun järkytyksen (emäntä shokeerasi meitä, että turistiaika lopuillaan, ravintolat kiinni...) jälkeen nautimme ihanan illallisen viineineen ja jälkiruokineen pienessä tavernassa leppoisassa tunnelmassa ranskan kielen sointuessa taustalla.

Täällä paksujen tiiliseinien sisällä, katon ollessa niin lähellä nenää, että pitää muistaa ylösnoustessa muistaa kumartaa - jopa minun - haaveilemme tulevista kilometreistä kohti Välimerta....

Leppoisaa lomailua

Ilta Rüdesheimissa. Örveltäjiä ei näkynyt, Suomalaiset olivat maalleen kunniaksi eli käyttäydyimme mallikkaasti. Kuka olisi arvannut, mikä kansallisuus oli äänekkäin - vaikkei nyt ihan örvellyksestä voikaan puhua. No ranskalaiset! Istuimme paikallisessa - aito saksalainen taverna parhaalla paikalla Rüdeshaimissa - syömässä laulun raikaessa ja viinin virratessa. Meno yltyi tanssiksi pöytien välissä. Varmisimme tarjoilijaltamme seurueen kansallisuuden. Hän huokaisi syvään: pelkkiä ranskalaisia. Meno oli riehakasta ja iloista - niinkuin viinialueelle sopikin.

Seuraavana aamuna nautimme aamupalaa miettien, että ranskalaisilla saattaa olla hiukset kipeät - ja suunnittelimme matkamme jatkoa. Seuraava etappimme Ranskassa oli Turckheim ja kun karttaa tutkailimme, tajusimme, että Heidelberg olisi juuri sopivasti päiväkahvi-stoppi. Iloisina tuosta oivalluksesta tavarat autoon ja menoksi. Heidelberg ei petä koskaan.

Kolme tuntia: kävelimme kävelykadun päästä päähän, nautimme kahvit ja valtaisat kakkupalat. Jos elämämme ei olisi kotona Suomessa - niin ehkäpä juuri Heidelbergissä. Monta asiaa jäi kaihertamaan - ehkäpä ensi vuonna taas tänne. Ehkäpä.

Sitten tulikin mutkia matkaan. Piti vain hurauttaa helposti ja nopsasti Saksasta Ranskaan - mutta liikennetiedotukset autoradiosta kertoivat, että liikenne seisoo ko. tieosuudella moottoritiellä. Ensin oli rekka kaatunut tielle. Kahdeksantoista kilometrin stau. Seuraavaksi lehmä moottoritiellä. Liikenne seisoo. Kun lehmästä päästiin, jalankulkijoita ko. tiellä. Ei voi olla totta. Onneksi kuskini on kielitaitoinen, nopea reagoimaan (juu - puhun Kimmosta!!!) -  ja niinpä auton nokka kohti pikkuteitä ja eteenpäin...illaksi selvisimme määränpäähämme, Turckheimiin.

Keskiaikainen kaupunki, jota ympäröi elsasilaisen viinialueen vehreät metsät, joki ja viinitarhat. Kaupungilla on rikas kulttuurielämä, joka ulottuu klassiseen taiteeseen, musiikkiin ja gastronomiaan.

Hotellimme juontaa juurensa 1400-luvulle. Mukavuuden ja charmikkuuden yhdiselmä luo huoneisiin lämpimän ja rustiikin tunnelman, joka tekee niistä täydellisen romanttisen pakopaikan. Huokaus - tätä ei voinut olla huomaamatta astuessamme omaan majapaikkaamme.

Hotellin kotieläimet. Vahtikoira, joka on laiskaakin laiskempi: vaihtaa vain makoilupaikkaansa. Kissa, joka rakastaa rapsutusta. Ihan sama kuka rapsuttaa ja millä kielellä lepertelee. Kehrää tyytyväisenä. Musiikki. Taustalla soi ihana klassinen rauhoittava musiikki (sanoinko minä tuon???). Ympäristö. Tunnelma on vain aistittava. Olen allerginen. Kaikki periaatteessa sotii minua vastaan täällä: eläimet, runsaat tekstiilit...mutta jotenkin täällä nyt vain on hyvä olla. Mieli rauhoittuu. Kirkon kellojen kumina kuuluu ulkoa. Elämä tuntuu pysähtyneen. Arjen kiireet unohtuvat. Me nautimme.

Unohdinko kertoa, että viime viikolla täällä oli helle: +30, nyt mittari näyttää +17, pilvipouta. Eli kun käännämme asiat positiiviseksi: ei ole liian kuuma, minun sydän jaksaa raahustaa mukulakivikatuja Kimmon ja kameran perässä.






Loman toinen päivä. Nythän on tiistai. Kaikki hyvä edessä. Toivottavasti jaksat olla mukana...

Rüdesheim - Saksan iloisin kaupunki

Jihuu - saako hehkuttaa? Vihdoin ja viimein kesälomamme on totta. Ihan omasta tahdostamme se on vasta nyt ja hyvää kannattaa odottaa jne....mutta jossain vaiheessa meinasi tulla jo uskon puute. Heeeiii - mutta upea kesä takana. Monta ihanaa hetkeä koettu menneen kesän aikana - ja nyt sitten pääsemme fiilistelemään toden teolla täällä Eurooppa-turneellamme.

Siirtyminen Suomesta Saksaan Finnladyllä sujui jouhevasti. Hytti keulassa: mikä oli ihaillessa merimaisemaa oman hyttimme ikkunasta suoraan nenä menosuuntaan. Laivalla oli vain kourallinen suomalaisia (lomakausi meillä takana), mutta sitäkin enemmän saksalaisia, hollantilaisia, belgialaisia - ja lähinnä eläkeläisiä. Sopeuduimme siis hyvin rauhalliseen porukkaan. Laivaa ehostettiin, eli osa oli korjattu, osa poissa käytöstä, mutta mitään häiriötä rempasta ei ainakaan meille ollut. Ruoka oli parempaa kuin aiemmin, mikä ilahdutti meitä herkuttelijoita.



Perjantaina siis lähdimme Vuosaaresta, lauantai-päivä merellä: unta, ruokaa, lepoa. Illalla Travemündeen, yöpyminen majatalossa vartin ajomatkan päästä satamasta. Aamulla malttamattomina matkaan ja kohti etelää. Kuutisen sataa kilometriä moottoritietä, vuoroin vauhdikkaasti edeten, vuoroin tietöiden takia madellen.

 Majoittauduimme iltapäivällä Rüdesheimiin, jota sanotaan Saksan ilosimmaksi kaupungiksi. Rheingaun viinialueen idyllinen kaupunki on matkailijoiden suosiossa. Miten olemme onnistuneetkin ohittamaan tämän paikan kaikki nämä vuodet? Janoista väkeä pullisteli tänäänkin kapeilla kujilla ruuhkaksi asti.

Kapean 144 metriä pitkän Drosselgassen varrella on ravintoloita ja viinitupia vieri vieresssä. Vuosisatoja vanhojen rakennusten sisäpihoilta raikaa musiikki. Viini virtaa ja saksalainen humppa soi jo iltapäivästä lähtien - ja kuulemma pitkälle yöhön. Sinne on vielä ehdittävä....Kuitenkaan täällä ei örveltäjiä näy - toivottavasti ei ensi yönäkään.....