Tämä se vasta on elämää

Lainaan otsikossa naapurin tyttären kuolematonta lausetta (hän tuskin siitä pahastuu) - otsikon mukainen olo tuli, kun ajelimme Memtonista Italian puolelle rantatietä ja siitä sitten San Remoon ja sen kymmenen muun kauniin paikan ohitse rantaa myötäillen ennenkuin tie lähti kohti pohjoista ja seuraavaa määränpäätämme Lago d'Iseoa.

Ranska tuli osaltamme valloitettua. Italiaan saavuttuamme, molemmat totesimme kuin yhdestä suusta "kuin kotiin olisi tullut"! Matka tänne järville ei ole mitenkään rentouttava. Moottoritie pohjoista kohti kulkee tunnelista tunneliin, auringon paistaessa siniseltä taivaalta häikäistyy joka kerta kun ajaa tunnelista ulos ja taas sokaistuu, kun auto syöksyy tunnelin uumeniin. Kirjoitin syöksyy, koska Italian moottoriteillä on pysyttävä vauhdissa mukana - siellä ei voi jäädä toisten jalkoihin, vaikka välillä lähetin rukouksen yläkertaan "anna meille vielä huomennakin uusi päivä.". Rekat tekevät itsemurhaohituksia - tai oikeastaan ne ovatkin murhaohituksia, koska henkilöautot siellä rusentuvat, jos eivät ehdi jarruttaa ison auton vaihtaessa kaistaa ohittaessaan edellä ajavaa rekkaa. Kun näiden isojen autojen huippunopeudet eroavat vain muutaman kilometrin toisistaan, niin ohitukset sitten kestävät ja kestävät. Kuskini kiroaa (ja minähän en sitä siedä..) ja soittaa torvea (sitäkään en siedä..). Seuraavat ohikiitävät kilometrit sitten matkaamme hiljaisuudessa, kunnes molemmat taas rauhoitumme ja mykkäkoulu tuntuu ajan tuhlaukselta lomalla.

Saavuimme eilen iltapäivällä tänne Iseo-järvelle. Odotuksemme eivät olleet kovin korkealla, olimmehan nähneet aiemmilla reissulla maineiltaan upeimmat järvet (Garda, Como, Maggio...) - vaan kun ei odota mitään, yllättyy positiivisesti. Tämä paikka saa meiltä täydet kymmenen pistettä. Mikä maisema: niin italialainen kuin vain voi olla, hämyiset vuoret utuisina järven taustalla. Keskusaukio jota ympäröi aitoitalialaiset talot. Puheensorina joka raikaa kaikkialla - tuo mieleeni  Montalbanon (tuo komean miehen syömässä aitoitalialaisessa trattoriassa ratkoessaan mafioosojen rikoksia). Oi mikä meidät saikaan menemään Ranskaan ja viettämään siellä monta arvokasta päivää Italian sijaan.

Niin - ja toden totta, kun ensimmäisen kerran istahdimme nälkäisinä syömään: pizzaa ja pastaa kera karahviviinin - hinta tosiaan puolittui Ranskaan verrattuna. Ruoka taivaallista, tunnelma napakymppi, maisemasta lisäpisteitä. Ensi vuonna suorinta tietä Travemünden satamasta Italiaan. Jospa muistaisimme tämän ensi vuonna?

Tänään viimeisenä iltana Iseolla söimme meren antimia järven rannalla. Italiassa reissatessa mielenkiinto siirtyy väkisin aina naapuripöytiin. Tänään naapurissa istui "Ivana Trump" - tai ainakin kopio hänestä. Pieleen mennyt botoksi huulissa. Hymy oli jäikystinyt irvistykseksi, yliampuvat korut. Kaiken kruunasi kullan värinen jakku - ja MIES: valkaistut hampaat, kaulassa paksu kultaketju, jossa riippui laatta timantein. Ranteessa kello, jota en varmasti saisi omakseni vuosipalkallani (osuuskauppa please: Pirjolle lisää palkkaa!!!).
Kun tämän vielä kruunasi miehen kädessään pyörittelemä avainnippu, jolla hän varmasti korosti autonsa, jahtiensa arvoa...tuli elävästi mieleen veljeni. Hänen saatuaan ajokortin ja anellessa kuusikymmentäluvulla vanhemmiltani Fordia käyttöönsä, että pääsisi Manskiin. Äitini (tarkka raha-asioissa kun oli) kommentoi: ota Cortinan avaimet ja pyörittele niitä Manskissa -auto voi olla hyvin tallissa. Pelkät avaimet riittävät!!!

Tällaisia ajatuksia Italia ja Iseo tuovat mieleeni. Mitä lie huominen...