Mustekala kurkussa ja muut viimeisten päivien kommellukset

Kaikki hyvä päättyy aikanaan, niin myös tämä kolmen viikon reissumme. Eilen palasimme kotiin väsyneinä, mutta onnellisina. Pyykkikone pyörii, tavarat löytävät pikkuhiljaa paikkansa - ja me sopeudumme itse laittamaan aamupalamme, tekemään ruokamme. Huokaus.

Palataan kuitenkin vielä hiukan taaksepäin ja matkaan. Säätiedotus lupasi kerrankin poutaa, jopa aurinkoista keliä Lübeckiin niiksi pariksi päiväksi, kun siellä olimme. Jihuu - melkein tanssimme ilosta, koska niin monena edellisenä vuonna olemme juosseet paikasta toiseen sateenvarjojen alla. Nyt saisimme kuljeksia pitkin Lübeckin katuja poutasäässä kaikessa rauhassa. Ihan niin se ei kuitenkaan mennyt. Heräsimme kyllä auringonpaisteeseen, mutta ensimmäisen vartin aikana saimme jo ensimmäisen kuuron niskaamme - ja niitä tuli sitten tasaisen välein pitkin päivää. Kerran kastuimme totaalisesti, vettä tuli niin paljon, ettei sateenvarjoilla mitään tehnyt.

Lübeck on kuitenkin Lübeck. Se nyt vain on ihana päätös tuhansien kilometrien matkallemme. Tuttu hotellimme vastaanottaa meidät kuin paremmatkin tutut. Olemmehan yöpyneet vuosittain siellä niin monasti. Tuntuuhan se hyvälle, kun respassa sanotaan, että huoneenne odottaa teitä. Sama tuttu paikka viimeisiksi öiksi.

Ihan sitten se vihoviimeinen päivämme Saksassa menee aika samoja ratoja vuodesta toiseen. Huone on luovutettava ennen puolta päivää ja laivaan pääsee ennen puoltayötä, joten siinä jää sellaiset kaksitoista tuntia viettää aikaa miten parhaaksi näkee. Tällä kertaa satoi, myrskysi, ilma oli mitä hirvein. Ei puhettakaan niistä suunnitelmista, mitä meillä oli: kävelyä Itämeren rantakaupunkien bulevardeilla, istuskella kahviloiden terasseilla viimeisiä leivoskahveja nauttien.

Onneksi suomalainen keksii aina keinot. Ei muutakuin paikallisiin ostoskeskuksiin. Auto parkkihalliin, kävelemään pitkin ostosparatiisimaisia kauppakujia. Meidän eurot eivät kyllä rikastuttaneet paikallisia yrittäjiä. Jotenkin siellä tulee sellainen ähky: tavaraa on niin paljon, että tajuaa, että ei me oikeastaan tarvita täältä mitään. Kuitenkin jokunen "yskänlääke/vatsalääke-pullo" vaihtoi omistajaa ja mahtui meidän likapyykkien joukkoon. Toki on myös mainittava, että en päässyt ihan kaikkien Riekerin kenkien ohitse. Jotkut nyt vain lähtivät mukaamme. Kuskin oli saatava muutama kirja - ja niin: ehkäpä pärjään taas ensi vuoden korteilla, jotka vaativat päästä mukaamme.

Illan suussa sitten asettauduimme Travemündessä tuttuun italialaiseen tavernaan syömään ja kuluttamaan viimeisiä tunteja, ennenkuin pääsisimme ajamaan laivaan. Kumppanini tilasi italialaisen kalakeiton, johon kalan lisäksi kuuluu kaikenlaisia mereneläviä. Paikka kuhisi ihmisiä, kaikki nauttivat hyvästä ruoasta ja innolla odotimme tilaamiamme herkkuja pöytään. Kimmon otettua kolmannen lusikallisen keittoa, tajusin että nyt ei ole kaikki hyvin. Hän kalpeni ja kakoi. Sekunnin murto-osan ehdin ajatella jo kaikenlaista. Jäikö ruoka/ruoto henkitorveen, miten se heimlichin ote toimikaan yms. Onneksi kuitenkin henki kulki. Sen sijaan mustekalan lonkero oli juuttunut kurkkuun. Ei mennyt alas, ei tullut ylös. Itsepäinen.

Ruokakumppanini poistui miestenhuoneeseen kakomaan tuota iljettävää otusta, eikä hän varmasti tajunnut, että yskiminen, kakominen, oksentamisen äänet kuuluivat koko ruokasaliin, jossa vielä hetki aikaisemmin oli ollut iloinen puheensorina. Sali hiljeni, tarjoilija numero yksi tuli luokseni ja kysyi, oliko miehelläni joku hätä. Saksan ja englannin kielen sekoituksella yritin selittää tilannetta - ja samalla tuntui, että tukehdun itsekin. Paniikki alkoi iskeä päälle. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Tarjoilija lähti miestenhuoneeseen. Sama toistui tarjoilija numero kahden kanssa ja kolmannen...kunnes Kimmo tuli takaisin tuskallisen näköisenä. Jokainen tarjoilija (italialaisia miehiä) kävi vuorollaan taputtamassa Kimmoa olalle ja kyselemässä vointia. Pikkuhiljaa elämä salissa tasaantui ja puheensorina pääsi normaaliin sfääreihin.

Kuskini pystyi hiukan syömään, mutta olo oli edelleen kurja, koska tunne, että kurkussa luikertelee jotain ylimääräistä ei vain hävinnyt. Ei ruoka kyllä maistunut minullekaan, joten mahdollisimman pian poistuimme paikalta ja lähdimme tuuleen ja sateeseen - yskimään. Pikkuhiljaa tilanne tasoittui ja totesimme, että taisimme jäädä tämänkin tavernan henkilökunnan (ja ehkä asiakaskunnankin) mieleen pitkäksi aikaa. Pelästyimme kyllä molemmat aikalailla. Nyt asialle voi jo ehkä nauraakin, että kaikkea sitä voi sattua. Ruokailija itse sanoi, että mustekalan lonkero olisi pitänyt ensin pieniä veitsellä, mutta kun veistä ei ollut, oli vain lusikka - ja sillä ei mokomaa lonkeroa saanut pieniksi...

Ennen puoltayötä pääsimme laivaan. Torstai oli sitten meripäivä. Kello herättäämään aina ruokailulle, muutoin hytissä torkkumista, lukemista, lepoa. Reissun ensimmäiset humalaiset ja räyhääjät näimme sitten laivalla. Hävettää sanoa, että suomalaisiahan he olivat. Äijäporukka, joka oli kaikesta päätellen tavannut laivan poreissa ja sitten illallisella pääsivät oikein vauhtiin - ja ääneen. Jotenkin se on aina yhtä kummallista, kun liikut useamman viikon keski-Euroopassa, ruokailet, olet mukana jopa yksillä viinijuhlilla - niin kaikilla on vain hauskaa. Kukaan ei huuda ja räyhää. Nolotti olla suomalainen.

Kolmen viikon irtiotto arjesta on siis takana. Olipa meillä taas mukavaa. Sanomista ei juuri tullut. Auto ei jättänyt tienvarteen. Meitä ei ryöstetty, ei edes huijattu tänä vuonna. Tai sitten se tehtiin niin hyvin, että emme ole vielä huomanneet. Takapenkkiläiset eivät riidelleet, eivät moittineet - kiva kun olitte mukana. Kuka osan matkaa, kuka jopa koko reissun. Kiitos teille siitä.

Joko tämä oli viimeinen autoreissumme ? Kuka tietää. Toisaalta haaveissa ensi kesä, uudet suunnitelmat. Toisaalta - pitäisikö jo vaihtaa automatkailu lentokoneeseen? Heiii...ensin hoidetaan tuo pyykkivuori, tienataan uutta lomarahaa eli palataan arkeen. Tällä hetkellä - onnistuneen loman jälkeen - sekään ei tunnu yhtään hassummalle. Tai jos saisi toivoa, niin olisi kyllä ihana istua päivittäin valmiiseen ruokapöytään...ja niille leivoskahveille!

Koskaan ei voi tietää...

Mahaongelmat selätetty. Minulla - ja kuski ei niitä koskaan saanutkaan. Mitä nyt henkisiä vaurioita, mutta niitähän tuntuu tulevan näiden yhteisten vuosien aikana toistuvasti. Kaikki mikä ei tapa, vahvistaa, muistuttaa hyvä ystävämme. Uskotaan siihen.

Ajoimme Bayreuthista Wernigerodeen jännityksellä: miten kartturi pärjää ja mitä kohteemme meille tarjoaa. Kartturi selvisi kohtuullisesti: ruokaa ei tehnyt mieli, pinna siksi vähän kireällä, mutta samassa autossa kuskin kanssa kuitenkin perille asti.  Entä sitten kohteemme, joka oli ainut kohteistamme, jonka vaihdoimme viime tipassa?

Wernigerode sijaitsi ennen Saksojen yhdistymistä DDR:n puolella. Rajojen avauduttua siitä on tullut kova kilpailija Länsi-Saksan puolella sijainneille matkailukaupungeille. Se sijaitsee idyllisessä paikassa kahden joen yhtymäkohdassa Harz-vuoriston etumaastossa. Wernigorenen keskusta on hyvin säilynyt. Sitä koristavat lukuisat ristikkorakennukset. Odotukset siis olivat korkealla.

Kaupunkiin tulo hurmasi meidät. Eihän tällaista voinut olla - ainakaan täällä "idässä"!!!! Meillä - viiskytluvulla syntyneillä - on selkeästi ennakkoluuloja vanhaa Itä-Saksaa kohtaan. Mutta on vain myönnettävä, että tämä matkamme kohde nousi reissumme ykköseksi.

Ihailtuamme vanhaakaupunkia ensimmäisen iltapäivän, hyppäsimme höyryjunaan, joka vei meidät läpi metsien, laaksojen, pikkukylien - musta höyry sauhusi (ja tuoksui) ihan kuin aikojen alussa. Lupasimme toisillemme, että kävisimme myös kotoisissa maisemissa Kouvolassa kokeilemassa höyryjunamatkaa. Tämä päivä oli omistettu turismille eli seuraavaksi tuctuc-junaan ja kohti linnaa. Junamatka säästi meiltä monta askelta mutta kun juna jätti meidät päätepysäkille, jäi askellettavaa vielä mielin määrin linnan pihalle. Siellä meidät yllätti filmiryhmä. Emme tiedä mihin ko. pariskunnan lemmenleikkejä ikuistettiin, mutta otoksia otettiiin useampaan kertaan.

Päivä oli täynnä turistina leikkimistä. Nautimme joka hetkestä. Kaupunki oli niin  kaunis, ilma aurinkoinen ja kun ei ollut mitään ennakko-odotuksia, kaikki oli niin upeaa. Ajattelimme, että illan kruunaa illallinen espanjalaisessa tavernassa. Olimmehan reissun aikana kokeneet tietysti niin saksalaisen, itävaltalaisen kuin italialaisen - ei unohdeta kreikkalaista tavernaa. Pitäähän matkaan sisällyttää yksi espanjalainen ilta - ja molemmille tuli mieleen tapakset.

Istahdimme siis illan päätteeksi viehättävään espanjalaiseen tavernaan. Ei tullut kummankaan mieleen lukea ruokalistaa kovin tarkkaan... ja unohdimme, että olemme Saksassa, jossa annokset ovat vähintään riittäviä. Tilasimme siis tapaksia, noin suurin piirtein tuplasti sen verran kuin kaksi henkilöä pystyy syömään. Naapuripöydän alkuasukkaat yrittivät kohteliaasti olla tukehtumatta nauruun ja tarjoilija kävi vähän väliä varmistamassa, että kaikki on hyvin. Kun tarjoilija toi nejännen leipäkorin hänenkin oli vaikea pitää naama peruslukemilla. Kärvistelimme tunnin verran ruokamassan äärellä, sitten oli pakko luovuttaa. Tarjoilija kohteliaasti totesi, että voitte rauhassa vielä nautiskella tapaksista, mutta siinä vaiheessa oli pakko heittää pyyhe kehään ... Wernigeroden tulevat sukupolvet varmaan kertovat tarinaa kahdesta vaaleasta pohjoismaalaisesta. jotka tilasivat ruokaa koko komppanialle. Olisikohan tässä vaiheessa hyvä jatkaa matkaa.

Kaikki ei aina mene niinkuin suunnittelee...

Bayreuth oli meidän reissusuunnitelmissa "yhden yön pysähdys": katkaisisi pitkän ajon Itävallasta kohti seuraavaa etappiamme. Kaupunki on meille tuttu ja siten ajattelimme, että selvitämme kaiken haluamamme yhdessä iltapäivässä.

Bayreuth on Richard Wagnerin oopperakaupunki.  Hän eli viimeiset vuotensa ennen kuolemaansa täällä. Vuosittain järjestetään Bayreuthin musiikkijuhlat heinäkuun lopusta elokuun loppuun (pahus, myöhästyimme vähän...). Tämä ovat yksi maailman vanhimmista musiikkitapahtumista. Ei siis ihme, että täällä törmää Wagneriin joka paikassa.

Meidän suunnitelmamme kahviloista Wagner-leivoksineen, mukulakivikatuja pitkin vaeltelu katusoittajia kuunnellen yms menivät uusiksi, kun minun vatsani sanoi yhteistyösopimuksensa irti. Kahvilaan ehdittiin, leivokset tilattiin, upea kattovalaisin kuvattiin, matkakumppanini ehti nauttia hätäisesti kermaleivoksensa - ja sitten riensimmekin hotelliin.

 Nyt on sanottava, että olipa omalla tavallaan onnellinen juttu, että majapaikkamme on yksi matkamme parhaista eli siis myös kylpyhuone. Kun vietin siellä suuren osan ajastamme - oli ilo tutkailla laatoitusten kuvioita ja värivalikoimia. Toinen meistä sitten sai nauttia romanttisesta isosta, upottavasta parivuoteesta ihan kaikessa rauhassa romaaninsa kanssa.

Alkuyön tunteina meitä molempia alkoi ahdistaa, että miten selviäisimme seuraavan päivän ajokilometreistä, jos mikään ei edelleenkään pysy sisälläni. Aikatauluja ei pystyisi enää muuttamaan ilman isohkoja kuluja. Vakuutin kalpeana hoitajaksi muuttuneelle kumppanilleni, että kyllä tämä tästä. Pieni ahistus alkoi kuitenkin rassata minuakin. Yhdessä rupesimme tuumimaan, että mitäs meidän matkalääkelaukusta löytyisikään. Minut hyvin tuntevat tietävät, että jonkinmoinen lääkepatteristo kulkee mukanamme. Ehkä sille on joskus naurettukin. Tiesin siis, että autossa olisi varalääkepussukka, jossa olisi vatsaa rauhoittavia pillereitä, jotka kuskini oli edellisenä vuonna ostanut Italiasta apteekista vastaavanlaiseen vaivaansa. Niitä oli jäänyt tähteeksi ja olin heittänyt ne varuuksi mukaan. No tämähän saattaisi parantaa koko tilanteen.

Enää oli yksi pieni mutta. Lääkkeet olivat autossa, auto lukitussa autotallissa, kello oli 00.12. Minä makasin kylppärin lattialla, hoitajani veti vaatetta niskaan ja eikun respaan. Yöporttieri oli nukkumassa, mutta löytyihän sieltä herätyskello - ja auttajani pääsi autolle, josta sitten soitti minulle, että missä ihmeessä lääkepussi oli - eihän se nyt niin helppoa ole löytää juuri tiettyä Marimekon pussia, vaikka ohjeet olivat varmasti tosi selkeät! Loppu hyvin, kaikki hyvin. Kukkapussi löytyi, lääke tuotiin minulle vesilasin kanssa...hetki meni ennenkuin italian kielinen käyttöohje aukesi pelastajalleni. Kaksi tabua kurkusta alas - ja aamuyön tunteina jo heräsin elolle ja pääsin siirtymään puhtaisiin lakanoihin ihanan höyhenpeiton alle. Edes vierestä kuulunut kuorsaus ei häirinnyt. Uni maistui aamuun asti.

Mikä lie pöpö minut lannisti. Yhtään tallennetta tuskan tunneista ei onneksi ole, mutta Bayreuthista on kuitenkin muutama kuva, piristäköön ne tätä surullista, mutta onnellisen lopun tarinaa. Onnellinen, koska automatka tänään sujui hyvin - ja olemme onnellisina viikonlopun vietossa Noitien kaupungissa. Siitä sitten lisää...

Jätämme Itävallan tällä kertaa...

Itävalta. Se oli meidän tämän vuoden kohde numero yksi. Olemme viettäneet täällä viikon, tänään vielä viimeinen iltamme. Saavuimme eilen Bad Ischliin sateen saattamina. Lähtiessämme Zell am Seeltä tihkutti sadetta ja mitä lähemmäs kohdettamme saavuimme, sitä tiheämmäksi sade muuttui.

Kaikessa aistii syksyn. Kaikki on niin vuodesta kiinni. Viime vuonna olimme kolmisen viikkoa myöhemmin liikkeellä ja sää oli kesäinen tällä korkeudella. No - olimme varautuneet myös tähän vaihtoehtoon; sateeseen ja koleaan.  Kun toisella alkoi mieliala laskea, toisella riitti nostetta. Niin eilenkin tänne saavuttuamme.

Millä saa helposti mielialan nousemaan? Hyvä ruoka, parempi mieli - ja kun siihen vielä lisätään karahvi viiniä kyytipojaksi, niin masentuneemmankin miespuolisen matkakumppanin suupielet saa nousemaan ylöspäin. Saatikka sitten leivoskahvit upeasssa Konditorei Zaunerissa. Koko paikan ulkonäkö, leivokset...täällä voisimme kahvitella päivittäin.

Tänään päätimme ajella pienen lenkin läheisissä meille tutuissa kohteissa. St.Gilgen on kuin suoraan satukirjasta. Fussl, myös romanttinen pieni paikka. Molemmat oli ollut vaikea ohittaa tämän vuoden reittisuunnitelmassa, mutta niin vain poikkesimme tutuissa paikoissa - tihkusateen hätistäessä meidät liikenteeseen. Jossain välissä saimme nauttia auringon paisteesta.

Kun kerran olemme Bad-alkuisessa paikassa, niin mitäpä majapaikastamme ei löytyisi, jos ei kylpylän tapainen. Nautimme altaissa uimisesta, niin sisällä kuin ulkona. Välillä lämmittelemään/testaamaan erilaisia saunoja. Niiiin - ja kun saunaan ei voi mennä lasit päässä, niin me kaksi puolisokeaa sitten saimme pientä äksöniä aikaiseksi.

Ensinnäkin olimme valinneet ajankohdan hyvin kylpemiseen eli saimme olla kaksin koko osastolla. Ei se suuren suuri ollut, kun tämä on perhehotelli. No altaita kuitenkin sisällä ja ulkona ja saunoja muutama. Ensimmäinen sauna tuntui vähän viileältä, niinpä minä ajattelin, kun seinässä näkyi katkaisin, että sieltä varmaan tulee vettä kiukaalle/höyryhanat aukenevat....Ihan niin ei käynyt. Painoin hätäkatkaisinta - ja pian emme olleetkaan enää kaksi saunassa, vaan hotellin henkilökunta ryntäsi paikalle: oliko ongelmia. No tuo matkakumppanini/tulkkini selitti, että ongelma oli vain hänen hätäinen suomalainen vaimo....tekee ensin ja vasta sitten tutkii....Olisin voinut vajota maan alle, mutta ystävälliset itävaltalaiset vain toivottelivat hyviä kylpyhetkiä - ja me siirryimme seuraavaan saunaan, jossa oli ihan lämmintä. Missään saunassa ei muuten ollut löylynheitto mahdollisuutta. Että sellainen kylpyläkokemus - ikimuistoinen.

Yksi asia pitää vielä ottaa esille. Kirjojen kierrätys. Olemme Suomessa usein pulassa, mihin laitamme kirjat, jotka eivät mahdu kirjahyllyymme (mikä ei ole ihan pienimmästä päästä). Divarithan eivät tahdo huolia kirjoja edes maksutta. Tuntuu syntiselle laittaa niitä roskiin. Vaan täällä kierrellessämme, olemme nähneet useamman tavan kierrättää kirjoja. Täällä Bad Ischlissä yksi mainioimmista. Englantilainen puhelinkoppi, jolla tuskin enää virkaa, on saanut hyvän tehtävän. Koppi täynnä kirjoja, ovessa teksti, että vie pois jos miellyttää ja tuo tilalle, jos itseltäsi löytyy tarpeettomia kirjoja. Me kaivataan tällaista Kouvolaan...vink, vink.

Tänään aiomme vielä syödä hyvin. Pieni tutina, että olemme löytäneet Itävallan viimeiselle illalle mukavan kodikkaan tavernan hyvällä ruokalistalla. Ajoissa nukkumaan - ja aamulla kohti Saksaa. Voinee sanoa, että kotimatka alkaa häämöttää. Hyvällä mielellä, uimisen ja saunomisen jälkeen. Hälyn laskeuduttua. Ehkä kehtaan näyttää naamani vielä aamupalalla huomenna.

Kolmekymmentäkuusi vuotta - eikä ihan suotta

Eilen ajelimme Seefeldistä Kitzbühelin kautta tänne Zell am Seehen. Kaikki nimet tuttuja talviurheilun tunteville. Koska laskettelutaitomme ovat ruosteessa, jos niitä on koskaan ollutkaan, meidän on parempi tyytyä ihailemaan rinteitä ja maisemia jalat tukevasti maassa.

Automatkalla oli pientä hankaluutta etenemisessä. Kun olimme seisoneet tunnin staussa ja edenneet sinä aikana kolmisen kilometriä - ja kuskikin ehti kuvata ympäröiviä alppien lumihuippuja, heitimme auton ympäri ja ajelimme kohteeseen pienen pientä vuoristotietä, mutta niin vain perille päästiin vaikka välille meinasi tulla uskon puute - ainakin vieressä istujalle.

Entäs sitten kohteemme, Zell am See. Majapaikkamme on hyvällä paikalla vanhan kaupungin kupeessa, eikä tässä muutenkaan ole valittamista. Tässä iässä arvostaa suunnattomasti suihkun toimivuutta ja sängyn mukavuutta. Molemmat ovat ihan erinomaisia. Sielu lepää myös maisemissa. Sadekaan ei meitä ole pahasti haitannut. Keskusta on onneksi pieni, joten pääsee livahtamaan paikasta toiseen kastumatta.

Yksi juttu täällä pistää silmään, muutos edellisestä kerrasta (siitä taitaa olla noin kymmenen vuotta): paikka kuhisee hunnutettuja turisteja. Heitä taitaa olla valtaosa matkaajista. Noo - mahdummehan me tänne sulassa sovussa.

Otsikko, palataan siihen. Meillä on tänään hääpäivä. Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten sanoimme tahdon - ja siitä lähtien olemme yhdessä matkaa tehneet. Niin kotona arjessa kuin näillä ihanilla reissuillamme. Jos se rakkaus punnitaan siellä kotona hellan ääressä, niin kyllä se punnitaan täällä matkallakin. Minun pitää hillitä itseäni, kun olen niin monessa asiassa tuon kuskini ja tulkkini armoilla - ehkä sitten kotioloissa olen pomona, joinakin päivinä. En useina. En ainakaan kovin useina... (uskokoon kuka haluaa - kuskin komentti).

Tällaisena juhlapäivänä tulee miettineeksi asioita vähän syvällisemmin. Tänään mielessäni ovat olleet ne kaikki läheiset, jotka olivat Käpylän kirkossa kanssamme, kun avioon astuimme. Meitä ei ollut paikalla suuren suuri joukko, mutta ilokseni suurin osa heistä on edelleen mukana elämässämme. Juuri niinkuin pitääkin eli tärkeät ystävät pysyvät.

Toki on ihanaa, että olemme saaneet vuosien myötä yhteisiä ystäviä matkan varrelta, jotka ovat jakamassa niin arkea kuin juhlaa kanssamme. Ehkä yritän tässä vääntää sitä rinnalla kulkijoiden tärkeyttä. Rakkaus, ystävyys - ne ovat elämän kantava voima niin arjessa kuin juhlassa. Tänään jaan tätä juhlapäivää kanssanne. Toisena päivänä sitten arkea. Huomenna matkamme jatkuu.

Seefeld!

Viime vuonna poikkesimme päiväkahvilla Seefeldissä ja jäi sellainen olo, että Itävaltaan pitää palata ajan kanssa. Musiikki, alpit, ihmisten ystävällisyys, aurinko, vaellus...ja ninpä kun aloimme reittiämme suunnitella, Itävalta oli vahvassa osassa. Edes sateen uhka ei estänyt meitä tulemasta tänne.

Kun eilen lähdimme Füssenistä, sade piiskasi auton ikkunoita. Automme oli onneksi tallissa, joten oli helppo lähteä, mutta kun olimme ajaneet Garmisch-Partenkircheniä kohti ymmärsimme, että suunnittelemamme pysähdys tutussa Garmischin italialaisessa ravintelissa oli jätettävä väliin kaatosateen vuoksi. Matkan jatkuessa kohti Seefeldiä veden tulo jatkui ja pikkuhiljaa alkoi pelottaa. Miksikö? No kun vesi nousi tielle. Pellot ympärillämme olivat veden peitossa ja seuraavan mutkan takana poliisiauton valot vilkkuivat ja meidän ajokaista siirrettiin puoliksi vastaantulevien kaistalle. Meidän kaista ui vedessä. Kun ajoimme seuraavaan tunneliin ja siellä katosta suihkusi vettä kuin parhaassa kylpylässä, minulla alkoi usko loppua matkan tekoon. Kuskini hermot onneksi pitivät ja hän luottavaisena ajoi lammikosta seuraavaan, tunnelisuihkusta toiseen. Minä laitoin silmät kiinni ja pelkäsin.

Pikkuhiljaa aloimme nousta ylöspäin ja kohti Seefeldiä ja Itävaltaa. Rajamuodollisuudet menivät huomaamattomasti. Sade jatkui samaan tahtiin, mitä ylemmäs nousimme, lämpötila laski: kesäloma ja auton mittari näytti +10. Uhuuu.

Perillä meitä odotti ihana alppihotelli kaikilla herkuilla. Majottauduimme. Kumisaappaat esiin, vaatetus asianmukaiseksi. Talsimme Seefeldin keskustan ristiin rastiin ja totesimme että kyllähän vuoden takainen aurinko ja helle luovat upeat puitteet, mutta sateen ja kylmän emme anna pilata lomaamme.

Murkinaa vatsaan ja tutustumaan alppihotellin spahan. Uhuu...eilen ja tänään lilluttuamme altaissa olo on rentoutunut. Kun ulkona on asteita +10 ja olet poreissa kuohuvaa lasissa hotellin katolla, joka puolella alpit luovat tunnelmaa - ja sadekin älysi tauota juuri silloin, kun me valtasimme kattoterassin. Minulle tuli sellainen olo, että olemmeko ansainneet tämän?

Viinihumusta loma-arkeen

Jätettyämme Cochemin viinijuhlahumun taaksemme laitoimme auton navigaattorin näyttämään kohti Tübingeniä - ja miten sattuikaan, Heidelberg oli niin sopivasti matkan varrella, että oli aivan pakko poiketa syömään päivän suolainen välipala sinne. Varsinkin kun kaupunki on niin tuttu, että autolle löytyy paikka vaivatta ja ruokapaikoista vain valitsee mieluisan. Varma valinta italialainen Mercato aivan vanhankaupungin sydämessä.  Eikä pettänyt tälläkään kertaa. Melkein olisi tehnyt mieli tehdä muutos matkasuunnitelmaan ja jäädä muutamaksi päiväksi tänne...

Heidelbergistä kohti Tübingeniä. Annoimme periksi - lämpömittari näytti yli kolmeakymmentä - ja ajoimme navin ohjeiden mukaan moottoritielle (A 5). Huh mikä valinta. Tietyö tietyön perään, mikä tarkoittaa, että juuri kun saat auton kiihtymään sataanviiteenkymppiin, jarrutus ja vauhti tippuu ensin kahdeksaankymppiin, sitten kuuteen-neljään kymppiin...ja kuten meillä kävi, koko jono pysähtyi. Matelemalla eteenpäin, ei tietoa mikä syynä. Tässä vaiheessa kiihtyi ensin kuski ja sitten kartturi. Selvisihän se parin tunnin kuluttua: linja-auto oli ajanut tietyöpätkällä rekan perään. Siinä vaiheessa sitten vain yksi kaista kolmen sijaan käytössä ja kun autoja käsittämätön määrä, niin eihän siinä sitten liikuttu mihinkään. Tilaa tehtiin ensin ambulansseille, sitten poliisiautoille...ja siinä vaiheessa toki tajuttiin, että a) tämä kestää b) ollaan onnellisia, että ollaan hengissä ja liikkeellä.

Lopulta pääsimme kohteeseen Tübingen ja siellä romanttiseen Linnahotelliin. Majapaikassa ei mitään vikaa: parkkipaikka taas kerran pienen pieni, tässä vaiheessa kaipaan aina reissuun pikkuruista autoa ja olen onnellinen kuskistani. Minulta olisi jäänyt parkkeeraamatta. Kuskini sai kyllä auton parkkiin, mutta autosta ulos mahtuminen oli kyllä suoritus.

Toinen ongelma oli majapaikan sijainti linnan alapuolella: linnahan on aina sijoitettu kylän korkeimpaan kohtaan (hyvä puolustaa), joten hotellimmekin oli korkealla. Kun lämpöä oli iltapäivällä +34, niin oli melkoinen tuska kivuta keskusaukiolle ja takaisin. Jokaisella askeleella tiedostimme säätiedotuksen lupauksen, että olisi kesän viimeinen päivä ainakin tällä erää. Seuraavana päivänä alkaisi sataa - ja lämpötila laskisi ainakin puoleen. Emme siis valittaneet.

Jos googeletat Tübingenin löydät, että se on 85 000 asukkaan yliopistokaupunki jossa opiskelijoita lähes 30 000. Opiskelijat, professorit ja viininviljelijät elävät sulassa sovussa. Jyrkät portaat (eivät jääneet meiltä huomaamatta), kapeat kujat ja teräväkärkiset kolmiopäätytalot leimaavat kaupunkikuvaa vanhastakaupungista ylös linnalle saakka. Rakkaudella restauroitu keskiaikainen kaupungin ydin, tomera puuhakkuus ja opisekelijallinen elämäntapa näyttäytyvät viehätysvoimana. Liikkeet, katukahvilat, viinituvat, opiskelijakuppilat, ravintolat ja ruokapaikat kutsuvat ostoksille ja viihtymään.

Vietimme siis hikisen ja maittavan iltapäivän/illan Tübingenissä. Eilen aamulla sitten heräsimme vesisateeseen juuri niinkuin säätiedotus oli luvannut. Aamupalan jälkeen autoon ja kohti Füsseniä.
Matka taittui jouhevasti, vaikka välillä vettä tuli kaatamalla ja se pysäytti kyllä liikenteen vauhdin moottoritielläkin. Ei siellä kyllä pahimmillaan mitään nähnytkään, kun pilvet olivat lähellä tienpintaa ja alpit hävisivät kokonaan näkyvistä.

Niin vain pääsimme perille seuraavaan majapaikkaamme Füsseniin, Sonne nimeltään. Ei nyt nimi valitettavasti tuonut meille auringon paistetta. Tosin olemme olleet täällä ennenkin ja joka kerta Füssen on näyttänyt meille sateisen puolensa. Nyt reittiä suunnitellessa oli toiveissamme, että tällä kertaa nautimme auringosta ja upeista maisemista hyvässä säässä, mutta ehkä sitten seuraavalla kerralla.

Tarkoituksemme oli kiivetä ylös Neuschwansteinin linnaan, mikä on yksi Saksan suosituimmista nähtävyyksistä. Siellä vierailee vuosittain noin 1,3 miljoonaa ihmistä. Se on myös toiminut esikuvana satulinnalle Walt Disneyn elokuvassa Prinsessa Ruusunen. Sade pilasi suunnitelmamme. Onneksi olemme kiivenneet sinne ensimmäisellä reissullamme Füsseniin eli joskus reilu kymmenen vuotta sitten.

Miten sitten olemme viettäneet aikaamme täällä? Vanhaan kaupunkiin tutustuen sateenvarjon alla. Välillä katukahviloissa fiilistellen ja turisteja katsellen. Pahimman sateen piiskatessa katuja, hyppäsimme autoon ja ajelimme kolmenkymmenen kilometrin päähän Kempteniin. Kohteen valintaan oli kaksi syytä. Siellä oli lähin isompi ostoskeskus, mihin pääsi autolla "kuivin jaloin" ja toisekseen jotenkin nimi Kempten tuo mieleen Schumacherin kuuluisat veljekset. Kuin ihmeen kaupalla ajoimme sillan yli, jonka pielessä luki Schumaerin silta...ja kyllä se ostoskeskuskin löytyi.

Tällä erää Saksan osuus päättyy tähän. Huomenna ylitämme rajan ja ajamme Itävaltaan, jossa viihdymme seuraavan viikon. Sadetta luvassa koko viikoksi. Huokaus. mutta sitten lepäilemme enemmän ja näemme vähemmän, mutta loma on lomaa. Katsotaan, mitä saamme sieltä irti. Ehkä aurinko yllättää meidät jossain vaiheessa....

Ristikkotaloja, korkokenkiä, viinihumua - siitäkö on lomamme tehty?

Suuntasimme maanantaiaamuna Goslarista Cochemiin Moselin varrelle, jonka olimme suunnitelleet seuraavaksi matkakohteeksemme. Olemme sahanneet niin paljon Saksan moottoriteitä, että tällä matkalla yritämme vältellä niitä, jos suinkin mahdollista ja valita pienempiä teitä -ja nauttia maalaismaisemista. Niin siis eilenkin.

On aivan eri asia pysähtyä tankkaamaan autoa ja matkustajia motareiden huoltamoille kuin maalaiskylien pienille huoltamoille ja tavernoihin. Emme saa koskaan kylliksemme Saksan ristikkotaloista ja niitähän täältä löytyy. Ensimmäisen pysähdyksemme teimme Fritzlariin Frankfurtin pohjoispuolelle. Aurinko helli meitä, leivoskahvit kahvilan terassilla keskusaukiolla ravitsi niin vatsamme kuin sielumme.

Montabaur Koblenzin itäpuolella tarjosi meille suolaisen välipalan lisäksi katsauksen korkokenkiin. Kylä kunnioittaa suutareiden ammattia monine upeine korkkareineen, joihin törmäsimme vähän joka kulmalla. Eivätkä nämä popot olleet mitään värittömiä kapistuksia! Oli niitä ilo katsella, kun vaivaisenluut eivät muutoin enää juurikaan salli moisia ihanuuksia.

Cochemiin saapuminen olikin sitten ihan oma juttunsa. Onneksi minulla on kuski, jonka hermot pitävät mitä tulee kohteen etsimiseen. Minä olisin jo lyönyt niin sanotusti hanskat tiskiin monta kertaa. Kaupungissa nimittäin oli viinijuhlat ja koko keskusta oli "uudelleen rakennettu". Onneksi respan täti oli aamulla soittanut meille ja varoittanut tilanteesta. Hän antoi ajo-ohjeita parhaansa mukaan, mutta tilanne oli toivoton: ihan sama mistä suunnasta lähestyimme hotellia, niin aina edessä oli notkuvia viinipöytiä, esiintymislavoja, kadut oli muutettu kävelyalueiksi.

Vihdoin saimme auton parkkiin, johon se oli lupa jättää. Muutaman sadan metrin matka hotellille tuntui kolmenkymmenen asteen helteessä matkatavaroiden kanssa kilometriltä, mutta perille päästiin. Suihkun kautta mukaan juhlahumuun ja tämän saksalaiset osaavat.

Viinijuhlat olivat alkaneet perjantaina ja huipentuivat eilen illalla keskusaukion musisointiin ja viinin nauttimiseen.Musiikista vastasi neljän aikamiehen orkesteri Top Four, joka kyllä osasi asiansa. Musiikki oli tarttuvaa, iloista ja se jatkui ja jatkui. "Pojat" aloittivat soittamisen seitsemältä ja puolenyön aikaan saivat vielä pormestarilta tunnin lisäaikaa eli juhlat jatkuivat arki-iltana yhteen.

Viiniä myytiin niin pulloissa kuin laseissa joka puolella. Hinta ei päätä huimannut. Pullon sai matkaan kympillä, lasin parilla eurolla (lasi kuului hintaan). Kaikkialla ihmiset - ikähaarukka kahdestakymmenestä yhdeksäänkymppiin - kulkivat pullot kainalossa, lasit käsissä. Kaikilla oli hauskaa, kukaan ei murjottanut, kukaan ei änkyröinyt, ei haastanut riitaa. Yhtään järjestysmiestä ei näkynyt, yksi Punaisen Ristin ambulanssi päivysti keskusaukion laidalla, mutta heidänkään palvelujaan ei mielestämme käyttäneet kuin lapsiperheet, jotka kävivät tutustumassa ambulanssin saloihin.

Ensimmäinen varsinainen lomapäivämme päättyi siis iloisissa tunnelmissa. Musiikista, viinistä,  ympärillä iloitsevista ihmisistä, tunnelmasta nauttien. Uni maistui tämän jälkeen hyvin ja aamulla olimme pirteinä kohti uusia seikkailuja.

Lenkkarit jalkaan ja ennen auringon pahimman paahteen lähdimme kiipeämään viiniviljelysten keskellä menevää reittiä kohti Cochemin linnaa, Reichsburg Cochemia. Matka oli melkoinen, mutta jokaisen askeleen arvoinen. Osallistuimme opastettuun kierrokseen, joten Kimmo sai historian nälkänsä tyydytettyä ja minä ihailin upeita maisemia linnan ikkunoista.

Pääsin minäkin osalliseksi linnan saloista. Tällä kertaa Kimmon ei tarvinnut toimia tulkkina, sillä oppaan kuullessa, että joukossa on yksi, jonka saksan kielen taito on hatara, kaivoi salkustaan minulle suomen kielisen selostuksen kierroksesta. Hyvää palvelua siis - ja minähän olin nyt miltei aina askeleen edellä muita, koska hätäisenä naisena luin aina mitä seuraavasta huoneesta löytyy.

Loppupäivän kuljimme vanhan kaupungin kujilla lämmöstä ja tunnelmista nauttien. Välillä auringossa, välillä varjossa kylmää juomaa nauttien. Voi tätä loman ihanuutta - ja kaikki on vasta alussa!