Loma takana, arki edessä

Niin se meni kolme viikkoa yhdessä hujauksessa. Välillä piti melkein pidätellä, että aika ei rientäisi niin nopeasti. Monta hetkeä, jolloin ajan olisi halunnut pysäyttää, että olisi saanut nauttia tunnelmista pidempään.

Emme ole laskeneet mones autoreissu tämä meille oli - riittävän mones, jotta tiedämme, mitä lähdemme hakemaan ja miten pärjäämme yhdessä varsin tiiviisti nuo viikot. Maisemat, uudet paikat kiinnostavat. Ehkä vähän vauhdin hurma, jännitys alppiteillä, mutta se kaikkein tärkein meille kumpaisellekin taitaa olla tunnelmat, joita saamme kokea matkoillamme.

Paikoissa, joissa ei juuri suomalaisia näe/kuule, elämä mahdollisimman aidoissa ympyröissä kohdemaan asukkaiden keskellä. Nautimme pienissä tavernoissa istumisesta varmaan yhtä paljon makoisan ruoan kuin ilmapiirinkin takia. On ihana seurata ihmisten seurustelua, miettiä kuka on miksikin juuri tänään täällä. Aistia rakkautta vieraiden ihmisten välillä. Kuunnella puheen sorinaa, vaikkei kielestä juuri mitään ymmärräkään. Äänen painotkin kertovat paljon.

Herätä uusissa paikoissa uuteen päivään. Silmiä availlessa hetken sitä miettii, että mihinkäs me illalla päämme kallistimme. Mikä päivä, mitä tänään - ja joka ikinen päivä edessä uusi seikkailu.

Sitten niitä seikkailuja makustelemme kotona vielä monesti. Jokaisesta pysähdyspaikasta jää mieleen jotakin, oli se sitten pientä tai suurta, positiivista tai negatiivista. Iän myötä sitä tulee majoituspaikkojen suhteen nirsommaksi: hyvä vessa, sänky, suihku ja aamupala, ei kokolattiamattoa.
Ei liian moderni, tunnelmallinen. Itävalta on kyllä tässä aika varma paikka - tai niin meille ainakin on sattunut viime vuosina. Tälläkin kertaa Itävallassa Dorfgasteinissa oli majoitus ihan kymppi. Toisaalta Italian tunnelmallisissa kylissä (Orta-järvi & Cervo), majoitukset olivat niin poikkeavat mistään muusta aikaisemmin kokemastamme sekä toisistaan. että molemmat haluaisin säilyttää sielussani aina.

Kommellukset säilyvät toki myös mielessä pitkään. Tällä kertaa lääkärireissu Heidelbergissä: tehokkuus oli viety huippuunsa ilman mitään teknisiä apuvälineitä. Lääkäri ei istunut tietokoneen ääressä vaan keskittyi vain ja ainoastaan potilaaseen. Cervossa pääsimme illalla mukaan kyläjuhlaan ja minäkin pääsin tanssimaan. Jos joku ei tiedä, niin Kimmo ei tanssi eli kavaljeerina oli ihan aito italiaano ja tunnelma mitä mainioin. Harmi, että Kimmon mielestä oli liian pimeää valokuvaukseen, olisihan se ollut mukavaa, että olisi ollut tuosta hetkestä todistusaineistoakin. Nyt vain yksi silminnäkijä: Kimmo.

Mieleenpainuva oli myös Lübeckin tavaratalon vessakokemus. Kun ovenkarmin kokoinen tumma mies (vartija), kyselee nuorilta miehiltä "oliko sitä ruohoa" ja saatuaan kieltävän vastauksen, vetää valkoiset kumihanskat käteen hyvin teatraalisesti - niin johan alkoi kamaa löytyä. Siinä vaiheessa meistä tuntui, että oli aika poistua näyttämöltä. Oma turvallisuus tuntui tärkeämmältä kuin nähdä kuinka juttu eteni. Nyt voimme vain kuvitella...

Takaisin tullessa Finnlines ilahdutti meitä iloisesti. Saimme hytin ylimmältä hyttikannelta keulasta eli saimme ihailla merimatkaa suoraan sängystämme. Ei huono. Kruunasi ihanasti onnistuneen reissumme.

Arki. Pyykkäys hyvässä vauhdissa. Työt alussa. Upea matka takana, pitkä talvi edessä. Sieltä se kesä taas tulee - ja pitkät pimeät ennen sitä, jolloin on hyvä tehdä suunnitelmia. Haaveilla. Unelmoida yhteisestä matkasta. Me ollaan aika hyvä tiimi. Yhdessä.

Hansakaupunkien kuningatar

Saavuimme eilen pitkän ajopäivän jälkeen Lübeckiin, jota mm. Hansakaupunkien kuningattareksi kutsutaan. Eikä suotta. Moni automatkailija sivuuttaa Lübeckin suotta pysähtymättä - tämä on meistä joka vuosi yhtä ihastuttava paikka lopetella Eurooppa-turneemme.

Lübeck on vanha, perustettu jo 1143, täynnä historiaa - ja marsipaania, jota ei voi ohittaa täällä. Marsipaani on kaupungin ylpeys, jota on saatavilla kaikissa kuvitelluissa väreissä ja muodoissa. Itse marsipaani tehdään Espanjasta tuoduista manteleista. Me emme ole manteleiden suuria ystäviä, mutta herkkujen kyllä eli kävimme toki kuuluisassa Niedereggerin kahvilassa nauttimassa paikan tarjoiluista. 

Meille Lübeck edustaa myös matkan yhteenvetoa: muistelemme hyvän ruoan ja juoman äärellä, mitä olemme nähneet, mikä oli parasta, mitä kommelluksia sattui, mistä otamme opiksemme, mitä seuraavalla reissulla - eli se on jo hautumassa. 

Kaikesta tuosta kotoa lisää, koska emme malta tuhlata aikaa muisteloiden tallentamiseen vielä tässä vaiheessa. Tämä ilta on omistettu vielä fiilistelylle Saksassa. Huomenna viimeinen päivä, joka menee ensin  paikaillisissa Prismoissa tuliaisia hankkien. Sitten Travemündessä nauttien sen kauniista rantakadusta pienine liikkeineen, kahviloineen ja ravintoloineen. Illalla satamaan odottamaan laivaan pääsyä, joka tapahtuu vasta puolenyön aikoihin. Kun me nukumme sikeää unta, laiva lähtee aamuyön tunteina kohti Helsinkiä. 

Laivalla ei nettiyhteydet pelaa nimeksikään, joten yhteenvetomme jää kotiin - sitten kun pyykkivuoren purku on saatu hyvään alkuun. Nyt nautimme vielä yhden herkullisen aterian kaikilla mausteilla. Antaa maistua!!!!

Bamberg

Jätimme Itävallan taakse haikein mielin. Samalla hyvästelimme pitkäksi aikaa Italian. Elämä on joskus surullista - ja juuri tällä hetkellä se tuntuu siltä.

Ajelimme ruuhkaisilla Saksan baanoilla tänne Bambergiin - meille täysin vieraaseen kohteeseen. Kaupungin väkiluku on reilu 70 000. Se kuuluu Unescon perintökohteisiin. Nyt on sanottava, että johtuuko kulttuurishokista, mitä olemme kokeneet - että Bambrg ei jaksa sytyttää vai mistä, mutta laitetaan Kimmon kuvat kehiin - ja jokainen voi itse luoda kuvan ko. kaupungista. Voihan olla, että meillä on jo vauhtisokeus  - ja ikävä koti-Kouvolan maisemia....

Maalaukselliset kylät

Eilen jätimme Itävallan haikein mielin. Itävallassa saamme aina erityisen ystävällistä kohtelua. En tiedä onko se sattumaa, mutta myös majapaikkamme ovat viime vuosina olleet siellä erityisen upeita, siistejä ja ilmapiiri sydämellistä.

Olemme viettäneet tämän viikonlopun Etelä-Baijerissa. Majoituimme Oberammergauhun, joka on tunnettu kymmenen vuoden välein esitettävästä kärsimysnäytelmästä sekä koristeellisista taloistaan. Edellisen kerran näytelmä esitettiin vuonna 2010 - ja sitä on esitetty vuodesta 1633. Erikoisen ko. näytelmästä tekee se, että siinä näyttelijät eivät käytä peruukkeja, vaan heidän tulee kasvattaa parta ja pitkät hiukset. Ehkäpä palaamme tänne seuraavan kerran vuonna 2020. Nyt olemme ihmetelleet talojen seinissä olevia upeita maalauksia, jotka kertovat pitkälti kärsimyshistoriasta.

Toinen kohteemme on ollut Mittenwald, viulunrakentajien paikkakunta. Tähän sain vinkin asiakkaaltani, vanhalta herrasmieheltä - ja vinkistä kannatti ottaa vaarin. Paikka on kaunis ja erikoinen.

Täksi viikonlopuksi tänne luvattiin sadetta ja lämpötilaksi +13 -- +19, joten kaivoimme jo farkut ja pitkähihaiset esiin. Kimmon villasukat kuitenkin pysyivät vielä laukun pohjalla. Iloksemme sää on kuitenkin suosinut meitä: puolipilvistä, +21, joten kuvaajan on ollut helppo käyttää kameraansa - niin helppo, että tässä on meinannut jo tulla sanomista "eikö vähempikin riittäisi"??!!!

Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että pitää antaa kuvaajalle anteeksi pinnan kiristykseni ja ladata tänne kuvia kauniista taloista. Poikkesimme myös Ettalin luostarissa - upea paikka, joten kuva sieltäkin taitaa olla paikallaan.

Huomenna lähdemme kohti pohjoista. Katsotaan, mihin asti jaksamme ajaa...

Siedätyshoitoa

Minulla on korkeanpaikan kammo. Silti itse halusin näille alppiteille. Siedätyshoitoa oikein paremman päälle. Jos oli Dolomiittien ylitys hurjaa touhua, ei eilinen ajo Monguelfosta tänne Dorfgasteiniin päästänyt meitä yhtään helpommalla.

Kartalla lyhyen näköinen pyrähdys Italian rajalta tänne Itävaltaan tuntui menevät nopsaan, mutta matkan teko olikin yllättävän hidasta tien kiemuraisuuden takia. Matka oli kyllä kaunis - ja kallis. Reittiä valitessamme emme olleet ymmärtäneet, että se olikin Grossglocknerin alppitie, elämystie, joka maksoi henkilöautolla 34,50! Tuo maksullinen osuus on 48km pitkä ja kohoaa 2571m merenpinnan yläpuolelle.

Maisemat olivat kyllä upeat. Ajo niin vuoren rinnettä ylös - kuin alaspäinkin erityisen haastavaa niin kuskille kuin minulle siinä pelkääjän paikalla. Nyt tuo pelkääjän paikka tuntui hyvin nasevalta nimitykseltä.

Oman kauhunsa matkaan toivat moottoripyöräilijät, jotka halusivat ohi kaikkein ahtaimmissa paikoissa ennen mutkaa - ja nämä mutkat ovat sellaisia, että tie kääntyy 180 astetta takaisin päin. Niin - ja älä unohda, että siinä tien reunalla on se jyrkkä pudotus rotkoon.

Tällä kertaa voiton kaikista hurjapäistä veivät pyöräilijät. Nämä eivät ole sunnuntai-pyöräilijöitä vaan kilpapyörillä henkensä kaupalla suhaavia aivottomia asianharrastajia. Siltä he ainakin vaikuttavat. Ajetaan tosi kovaa alamäissä, pari rinnakkain, ohitetaan autoja (autot kuitenkin jarruttavat kun alamäen jyrkkyys on 12% tai yli), jos horjahtaa reunalla yhtään kovassa vauhdissa - jälki on pahaa...ja pahaa se on jos mutkan takaa tulee vastaan italiaano autollaan kaasupohjassa tai saksalainen moottoripyöräporukka.  No - onneksi me emme nähneet kuin muutaman läheltä piti tilanteen. Siinä helpottaa kun laittaa silmät kiinni - siis minä siinä pelkääjän paikalla. Uskon, että kuskini piti silmät auki ja kädet ratissa entistä lujemmin.

Alppien ylitys siis sai veren virtaamaan suonissa hyvin, jännityksestä saimme tarpeeksi taas pitkäksi aikaa. Oli ilo tulla alas laaksoon ja pikkuruiseen kylään, määränpäähämme Dorfgasteiniin. Vainumme ei ollut pettänyt tälläkään kertaa. Mukava pieni kylä, ihana majatalo, itävaltalaista ruokaa: pakko syödä reissun pakolliset Wienerschnitzelit.

Tänään teimme pienen tutkimusmatkan lähiympäristön kyliin: Bad Gastein ja Hofgastein. Olimmehan arponeet mihin näistä kolmesta majoittuisimme. Päätös oli oikea. Täällä on hyvä viettää Itävallan päivät - ja huomenna lähdemme kotiin, Saksaan.

Dolomiitit ja iltalypsy

Huh hellettä! Kun kotimaassa kevättalvella suunnittelimme tämän kesän reissua, mietimme miten tarkenemme. Mukaan: kumisaappaat, villapaidat, otammeko sormikkaat? Olimme päättäneet, että satoi, paistoi tai tuiskuaisi - eteenpäin mentäisiin. Kummallekaan ei tullut edes mieleen, että on niin kuuma, että maa jalkojen alla polttaa, alushousut liimautuvat ihoon, öisin ei pysty nukkumaan....

Lähdettyämme Cervosta (+34) ei tullut mieleenkään, että seuraavassa kohteessamme Termenossa lämpö halvaannuttaisi meidät. +40 ei ole enää inhimillistä meikäläisille. Autosta tavaroiden siirto huoneeseen tuntui jo ylivoimaiselle. Majapaikkamme oli mitä mukavin - oma parveke, toimiva suihku - mutta ei ilmastointia. Hiki, hiki...ulkona tuulenvire kuitenkin armahti meitä hiukan. Eli mikä kummallista: täällä Termenossa +40 tuntui helpommalta kuin Cervon +34...jossa ilma vain seisoi...

Tänä aamuna lähdimme ajoissa matkaan - välimatka tämän päivän etappiin, Lago di Monguelfoon ei ollut järin pitkä, mutta halusimme ehdottomasti ajaa Dolomiittien kautta eli Strada delle Dolomitia pitkin. Predazzo - Soraga - Canazei - Cortina - Toblach - Monguelfo. Siinä reittimme kutakuinkin. Kuskini olisi halunnut pysähtyä joka mutkan jälkeen kuvaamaan - onneksi autojono takana ei suonut siihen mahdollisuutta, eikä niitä pysähdyspaikkojakaan ihan hirveästi ollut. Mutkia sitäkin enemmän ja vaarallisia kohtaamisia, huikeita ohituksia - siis me olimme se etanavauhtia etenevä suomalainen, jota ohiteltiin, ettei jää kellekään epäselvää. Jos kuskini kaasujalka jossain vaiheessa meinasi olla liian raskas, niin minä siellä ulko-reunalla roikkuva kyllä tein selväksi, jatkuuko yhteinen taipaleemme (jos nyt selviämme hengissä) jos vauhti ei nyt hiljene. Kiltisti vauhtimme hiljeni - eli liittomme sai taas jatkoaikaa.

On kammottavaa roikkua siellä ulkoreunalla - vaikka maisemat hivelevät silmää ja sielua, niin elämän rajallisuus on mielessä kaiken aikaa. Mietinkin ääneen, että täällä olisi suomalaisten helppo toteuttaa "hurmaava joukkoitsemurha" - ollaan niin valoisa kansa.

Me selvisimme hengissä Dolomiittien yli Toblachiin ja sieltä jätskien jälkeen tänne Lago di Monguelfoon. Se on varsin tuntematon paikka monelle Italian kävijälle - mutta juuri sellaisia paikkojahan me etismme.  Majapaikkamme on ainut rakennus tämän järven rannalla - huikeat on näkymät järvelle omalta parvekkeelta. Olemme siis keskellä ei mitään. Kaunista. Hiljaista.

Huomenna jätämme Italian tällä kertaa ja suuntaamme Itävaltaan...

Siniset varpaankynnet ja villasukat

Kun nettiyhteydet tökkivät - ja helle rassaa. Kun tuntuu ettei mikään onnistu.  Ei synny edes blogia. Kerrottavaa olisi vaikka kuinka, mutta netti-eksperttinikin hyytyy...yritetään taas kerran...katsotaan syntyykö tästä nyt mitään. Olosuhteet ovat nytkin ala-arvoiset, mutta...ei anneta sen häiritä. 

Kun Cervoon saapuessamme lämpömittari ylitti reilusti kolmenkymmenen - ajattelimme, että kuumuus oli nyt tässä. Onneksi emme tienneet mitä olisi edessä. Cervo - keskiaikainen kylä Välimeren yllä rinteessä vanhoja muureja,  kapeitakin kapeampia kujia. 

Taaskin majapaikan - Denise-emännän  - löytäminen  oli työn takana. Onneksi on kännykät ja kielitaitoinen kuski, atk-tuki - kaiken osaava Kimmo. Löytyi niin emäntämme Denise, isäntämme Piero ja majapaikkamme B & B Corallini. Kapaen kujan varrella kiipesimme portaita askeleen jos toisenkin ja löysimme itsemme romanttisesta kattohuoneistosta: makkari, oma kylpyosasto poreammeineen, toisessa kerroksessa oma terassi upealla näköalalla, Tänne aamuisin tarjoiltiin meille kahdelle aamupala kaikilla herkuilla. Jottei tämä kaikki tuntuisi liian "makealle", muistutan että ulkona oli varjossa +34 ja meillä ei ollut ilmastointia. Nukkuminen ei ollut kovin nautinnollista...

Kun maltoimme ulos tästä ihanuudesta, meinasimme läkähtyä. Ulkona pienillä kapeilla kujilla muurien suojassa oli tosi hottia. Kimmo onkin varma, että laihduimme monta kiloa tuossa "sulatus-uunissa". Ei auttanut, että kävelimme neljäsataa porrasta meren äärelle - meri oli tyyni, ilma ei liikkunut - ja kuumuus tukahdutti ainakin minun jokaisen solun.

Kuitenkin muutaman päivän vierailu Cervossa jätti lähtemättömän muiston niin sydämiimme kuin sieluumme. Olihan tämä taas kerran aivan käsittämätön paikka. Toivottavasti yhteydet pelaavat ja saamme muutaman kuvan tähän mukaan todisteeksi. 

Ennenkuin yhteys tökkii - niin otsikkoon: ne kynnet. Italiassa kaikilla naisilla on varpaan kynnet maalattu - ja väriä on vain yksi tänä kesänä: sininen! Kotimaassa en ole niin sisarieni varpaita tarkkaillut, mutta ei muuta kuin markettiin ja kynsilakat uusiksi, ainakin varpaiden osalta!!! No ne villasukat. Kehtaanko edes sanoa. Jopa Kimmo on luopunut omistaan...on niin kuuma.

Niin ja nythän kirjoitan tätä Termenossa, jossa lämpö kohosi tänään neljäänkymmeneen - mutta sehän onkin jo toinen juttu....

Kun aika pysähtyy

Saavuimme eilen tänne Orta S. Giulio'on Orta-järvelle. Olemme edellisillä reissuillamme poikenneet pohjois-Italian muilla järvillä. Kaikki on tietysti alkanut Gardasta, kaikille suomalaisille tutusta. Sitä seuraa aika luonnollisesti Lago Maggiore, sitten Como ja nyt kaikille vieraampi Lago Orta. Tämä on paljon pienempi kuin nuo toiset - ja täältä löytyy myös se paljon aidompi Italia. Se Italia mitä me tulimme etsimään.

Saapuminen oli tuskaa. Jo hotellivarauksessa oli varoitus, että itse hotellissa ei ole vastaanottoa - ohjeita miten perille pääsy onnistuu. Minä olisin luovuttanut siinä vaiheessa, kun aina tuli "seinä vastaan",  ajokielto...ja tie yksinkertaisesti loppui, Navigaattori näytti, että siitä vaan, mutta kun ei ollut auton mentävää tietä (katu kapeni niin, että auto ei kertakaikkiaan mahtunut). Kuskini kuitenkin soitti respaan ja sieltä avulias tyttö selitti, että auto siihen - ja tulette ensin kävellen...minä jäin sitten keskelle tietä automme kanssa kolmenkymmenen asteen paahteeseen - ja Kimmo lähti (ilman vesipulloa hätäpäissään) etsimään hotelliamme.

Kännyllä sitten sain viestiä, että " momentto - asia edistyy, jos ei nyt juuri niin jossain vaiheessa - niinkuin Italiassa on tapana". Kuuna päivänä en olisi uskonut, että joskus pääsemme perille. Nyt kuitenkin auto on reilun kilometrin päässä parkissa, me täällä piazzan reunalla majottautuneena  ja kaikki hyvin.

Entäs sitten itse S. Giulio. Vallan mainio paikka. Piazza, jota ympäröivät vanhat rakennukset, joista yhdessä sijaitsee hotellimme. Sitä ei kyllä hotelliksi tunnistaisi. Sisältä moderni - ehkä meille liiankin - jopa Tampereen Tornihotelli tuntuu laimealta tähän verrattuna. Suihku keskellä huonetta - avonainen lasikoppi, jossa suihkun virkaa toimittaa putki katossa, josta tulee vettä jonossa pisaroina. Pöytä on viiden sentin korkuinen, sänky; sitä en osaa oikein kuvailla..mutta kun katsot ikkunasta ulos kaikki muuttuu: näet piazzan ja vanhan Italian.

Tänään on lauantai. Kävimme iltapäivällä kirkossa, joka sattui vaellusreitillemme. Upeat maalaukset, kaunis musiikki, tunnelma, rauha - kiitokset yläkertaan, että saamme kokea tämän kaiken  - ja terveisiä rakkaille sinne pilven reunalle.

Aurinko on lämmittänyt meitä yli oman tarpeen - toivottavasti osa lähettämästämme lämmöstä tulee sinne kotimaahan. Täällä tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Elämä on kuin suoraan elokuvista, dekkareista. Onneksi Suomessa saamme nykyisin nauttia italialaisista tunnelmista. Me olemme nyt keskellä sellaista. Olemme kiitollisia, että saamme kokea tämän. Yhdessä - ja huomenna matka jatkuu...

Yö Italiassa

Hengissä. Kun jättää kotimaan taakseen - nettiyhteydet toimivat ihan miten lystäävät. Kotimaassa niitä tulee usein mollattua, mutta kyllähän ne siellä kuitenkin toimivat ihan loistavasti verrattuna tähän keski-Euroopan tyyliin. Ranska, Italia...hhhmmm....mutta nyt ollaan langoilla, vaikka yö onkin. Siis yön tunnelmia Italiasta.

Lämpö nousi tänään jo ihan huikeisiin lukemiin eli +34 - minun kohdallani se tietää ja "kuolemaa", kuvaaja vielä jaksaa. Eli kuvia enemmän, teksiä vähemennän. Ei huono. Palataan ajassa kuitenkin hiukan taaksepäin.

 

Heidelbergistä tie vei meitä etelää kohti. Tosin tosi hitaasti. Saksan moottoritiellä, jossa nopeusrajoitusta ei ollut - normaalisti autot kiitävät "tuhatta ja sataa" (ja minunkin kuski 170km/h...vaikka kuvittelee, etten huomaa...), mutta tällä kertaa seisottiin sitten staussa - niinkuin täällä sanotaan. Ensin edettiin etana-vautia, kunnes eteneminen pysähtyi kokonaan. Kuunneltiin paikallista radiota, joka kertoi, että ko. tieosuudella onnettumuus pysäyttää liikenteen tunniksi. Niinhän se olikin: rekka ajanut toisen perään, niin että rekan nupista ei ollut mitään jäljellä -tuskin kuskistakaan. Monesti olemme tuumanneet, mitä ammattikuskien päässä liikkuu, kun ajavat takapuskurissa kiinni motarilla - "ei mitään" - ja nyt se tuli taas todistettua, surullisesti.

Saavuimme sitten jossain vaiheessa Colmariin, Ranskaan. Kaunis kanavakaupunki. Kuumuus vain uuvutti minut tyystin. Laahustin kuvaajan perässä ja tuskailin, kun voimat oli lopussa. Tähän idylliseen kaupunkiin jäi sellainen tutina, että kun helle helpottaa - tänne uudestaan.

Ranskan pikavisiitin jälkeen palasimme Saksaan ja suuntasimme Bodenseelle. Tuttu järvi monen, monen vuoden ajalta - mutta saari itäpäässä oli meille uusi tuttavuus. Bodenseestä sanotaan että se on paratiisi kolmen maan rajalla. Lännessä ja pohjoisessa on Saksa, idässä palanen Itävaltaa sekä etelässä Sveitsi. Bodensee on kukkuloiden ympäröimä, rantaviivaa on 273 km. Tällä kertaa määränpäämme oli Lindau - ja sen vanhakaupunki saarella. Tarkkaan harkittu kohde, hyvin valittu majapaikka - ja sitten kun kaikki menee pieleen, niin menee...

Eli kun ajomatkaa takana tunteja Ranskasta, ulkona +33 lämmintä - ja majapaikan emäntä ilmoittaa, että ongelmien vuoksi meidän helmikuussa varaamaamme huone ei ole käytössä, vaan joudumme majoittumaan toiseen paikkaan...joka osoittautui hostelli-tasoiseksi - ja kaikkine ongelmineeen sitäkin huonommaksi. Vitsit olivat vähissä, kuskini kävi kuumana ja alkuperäinen respan emäntä sai kyllä sen kuulla....riitelimme hinnasta, saimme vaatimattoman alennuksen, jonka johdosta tulemme suosittelmaan kaikilla kirosanoilla (onko joku kuullut minun kiroilevat???) ko. hotellia. (Insel - Hotel, Lindau).

Itse Lindau: kuumuus verotti matkamiehiä, majapaikan epäonnistuminen...suosittelemme kaikille kavereille Überlingeniä ko. järvellä. Vuosien kokemus - ihana paikka kaiken kaikkiaan.

Jaksatko vielä? Tänään matkamme sujui maasta toiseen, tunnelista toiseen. Saksa, Itävalta, Sveitsi, Lichtenstein, Sveitsi, Italia. Tunneleihin vain tottuu. Ihan sama: neljä sataa metriä, kuusi kilometriä. Kunto hyvä, nopeudet 80-100km/h.

Monen mutkan kautta saavuimme määränpäähämme: Orta-järvelle Italiaan. Oikeastaan tästä voisin jatkaa huomennna...kun nyt nettiyhteys toimii. En kuitenkaan istu hotellihuoneessa vaan majapaikkamme, piazzon kupeessa, ala-aulassa. Lasiseinän takana piazzolla paikalliset viettävät iltaa äänekkäästi seurustellen hyvän juoman ja seuran kera. Me nautimme tästä hetkestä tässä ja nyt - lomaa takana viikko, edessä kaksi. Toivottavasti viihdyt kyydissä mukana?!