Huh hellettä! Kun kotimaassa kevättalvella suunnittelimme tämän kesän reissua, mietimme miten tarkenemme. Mukaan: kumisaappaat, villapaidat, otammeko sormikkaat? Olimme päättäneet, että satoi, paistoi tai tuiskuaisi - eteenpäin mentäisiin. Kummallekaan ei tullut edes mieleen, että on niin kuuma, että maa jalkojen alla polttaa, alushousut liimautuvat ihoon, öisin ei pysty nukkumaan....
Lähdettyämme Cervosta (+34) ei tullut mieleenkään, että seuraavassa kohteessamme Termenossa lämpö halvaannuttaisi meidät. +40 ei ole enää inhimillistä meikäläisille. Autosta tavaroiden siirto huoneeseen tuntui jo ylivoimaiselle. Majapaikkamme oli mitä mukavin - oma parveke, toimiva suihku - mutta ei ilmastointia. Hiki, hiki...ulkona tuulenvire kuitenkin armahti meitä hiukan. Eli mikä kummallista: täällä Termenossa +40 tuntui helpommalta kuin Cervon +34...jossa ilma vain seisoi...
Tänä aamuna lähdimme ajoissa matkaan - välimatka tämän päivän etappiin, Lago di Monguelfoon ei ollut järin pitkä, mutta halusimme ehdottomasti ajaa Dolomiittien kautta eli Strada delle Dolomitia pitkin. Predazzo - Soraga - Canazei - Cortina - Toblach - Monguelfo. Siinä reittimme kutakuinkin. Kuskini olisi halunnut pysähtyä joka mutkan jälkeen kuvaamaan - onneksi autojono takana ei suonut siihen mahdollisuutta, eikä niitä pysähdyspaikkojakaan ihan hirveästi ollut. Mutkia sitäkin enemmän ja vaarallisia kohtaamisia, huikeita ohituksia - siis me olimme se etanavauhtia etenevä suomalainen, jota ohiteltiin, ettei jää kellekään epäselvää. Jos kuskini kaasujalka jossain vaiheessa meinasi olla liian raskas, niin minä siellä ulko-reunalla roikkuva kyllä tein selväksi, jatkuuko yhteinen taipaleemme (jos nyt selviämme hengissä) jos vauhti ei nyt hiljene. Kiltisti vauhtimme hiljeni - eli liittomme sai taas jatkoaikaa.
On kammottavaa roikkua siellä ulkoreunalla - vaikka maisemat hivelevät silmää ja sielua, niin elämän rajallisuus on mielessä kaiken aikaa. Mietinkin ääneen, että täällä olisi suomalaisten helppo toteuttaa "hurmaava joukkoitsemurha" - ollaan niin valoisa kansa.
Me selvisimme hengissä Dolomiittien yli Toblachiin ja sieltä jätskien jälkeen tänne Lago di Monguelfoon. Se on varsin tuntematon paikka monelle Italian kävijälle - mutta juuri sellaisia paikkojahan me etismme. Majapaikkamme on ainut rakennus tämän järven rannalla - huikeat on näkymät järvelle omalta parvekkeelta. Olemme siis keskellä ei mitään. Kaunista. Hiljaista.
Huomenna jätämme Italian tällä kertaa ja suuntaamme Itävaltaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti