Odottomattomia murheita - ja iloja

Kahden viimeisen päivän aikana olemme ajaneet Saksan halki, nafti 1000km. Bad Tölzistä Lübeckiin yhden yön pysähdyksellä. Aloitetaan tuosta stopista.

Vietimme mukavan iltapäivän ja illan Weimarissa. Emme odottaneet ko. paikalta mitään. Toki olimme tehneet pohjatyötä (niinkuin kaikista paikoista ennen matkaamme - vaikkei sitä ehkä huomaakaan meidän päivityksistä - kun nämähän tulevat täysin tunteella...).  Weimar noin 60 000 asukasta, euroopan kulttuuripääkaupunki vuonna 1999. Eli taustatyön perusteella tyystin Kimmon juttu. Noo - sattui vielä sunnuntai, jolloin kaikki kaupat ovat kiinni, joten mitäs tästä nyt kertomaan. Olimme entisessä Itä-Saksassa. Juurikaan huonokuntoisia rakennuksia ei näkynyt. Hyvin oli korjattu kaikki historialliset rakennukset. Kaikkialla siistiä. Jos saa mainostaa, niin majapaikkamme oli "siisti"(niinkuin nykyisin asia ilmaistaan), hiukan erilainen tunnelmaltaan - hauskan vihreän oven takana avautui ihan oma maailmansa.  Tykästyimme. Historiaosuuden voitte joko googlettaa tai vetää Kimmoa hihasta: hän kertonee mieluusti kaiken tietämänsä - varaathan aikaa tähän sessioon. Minä poistun siinä vaiheessa takavasemmalle....

Entäs sitten nuo ajokilometrit. Vessat siistejä, kaikki toimii. Olemmehan Saksassa. Ajoimme A9:ää Berliiniä kohti ja siitä sitten Hampurin suuntaan A24:ää myöten. Niin - valinnan teki kuskini, joka perusti valintansa sille, että A7 (Hannoverin kautta) on tukossa kovan liikeenteen takia - matka tyssäisi tukoksiin eli stauhun, kuten täällä sanotaan. Aivan - hän oli taas kerran oikeassa. Liikenneradio kertoi, että siellä me kenties vieläkin jumittaisimme. Entäs sitten tämä itäinen reittimme?

Laattaa, joka sai melkein paikat tippumaan hampaista, kaulanikamat kärsimään ja pinnan välillä kiristymään. Mikä laatta? No sellaiset betonivalut, joista kootaan pätkittäin tien pinta...ja sitten siihen päälle valetaan asfaltti - tämä oli naisen logiikalla selitetty. En osaa sitä paremmin selittää, mutta matkan teko oli kyllä välillä tosi epämielyttävää.

Ensimmäinen osio pitkästä reissustamme, eli eilinen, meni tosi mukavasti ilman rekkoja, olihan eilen sunnuntai. Pyhäisin ei isot autot saa tulla motareille ilman erillistä maksua, joten suurin osa isoista autoista lepäilee huoltamoiden suurilla parkkialueilla, jotka on rakennettu juuri tätä varten. Nämä itsemurhakuskit - jotka jossain edellisessä postauksessa ristin murhakuskeiksi - puuttuivat siis tyystin matkasta. Upeaa.

Entäs tänään. Ensimmäiset sata kilometriä mietin naisen mielessäni: maanantai, missä rekat? Lausumaan tämä ihmetys sitten kuskilleni muodossa: eikö ne rekkakuskit aja lainkaan täällä entisen Itä-Saksan puolella? Hiukan hämmennystä kysymykseni selkeästi aiheutti. Luoja puuttui peliin. Samaan aikaan autoradio ilmoitti Saksan kansallisesta pyhäpäivästä: Saksan yhdistymisen juhlapäivä. Että siis - toinen pyhäpäivä normisunnuntain perään. Sehän tarkoitti käytännössä meille niin hyviä kuin huonja uutisia. Hyvää olivat ne rekat: motareilla ei rekan rekkaa! Tiet vetivät kuin unelmat. Entäs ne murheet? Meidän maanantai-päivän suunnitelmat romuttuivat!!!

Meidänhän piti ajaa tuhatta ja sataa (sen osuuden kuskini hoisi moitteetta)...en ole tainnut koskaan nauttia niin vauhdin hurmasta: vapaa tie - ja auto tuntui välillä lentävän! On se aika upea tunne, silloin kun on turvallisen oloista siinä kyydissä istua, kun  puuttuivat ne murhakuskit!

Entäs ne murheet. Lübeck lähestyi ja kauppalistaani läpikäydessäni (tuliaisia, kotiin viemisiä) - iski kauhea epäilys. "Rakkaani - eihän kaupat ole kiinni, kun on tällainen ekstra-pyhä?" Ajatus laukkasi. Heeeiii - ei ne voi olla kiinni! Suomessa kaupat ovat aina auki! Itsenäisyyspäivänäkin. Aina. Miten ihmiset - ja saksalaisia on paljon - saavat ruokaa? Hehän kuolevat nälkään, jos kaupat ovat kaksi päivää kiinni peräkkäin?...ja lauantaina ne meni kiinni jo iltapäivällä! Entäs turistit? Mistä me saamme kaiken tarvitsemamme? Kouvolassakin pitää olla s-marketit auki joka päivä ympäri vuoden, että paikalliset saavat ruokaa - ja turistit...niin mitä - siitä en ole nyt ihan varma. Mitkä turistit?

Kauhea pelkoni osoittautui todeksi. Kaikki oli kiinni. Oli sunnuntai. Pyhä. Vapaapäivä. Kaikki olivat liikkeellä: kaupan myyjät, siivoojat, kassat.....ihmiset olivat hengissä, hymyilivät toisilleen, istuivat picnicillä syömässä eväitään onnellisina, puistot olivat täynnä perheitä - äidit mukana, kun ei tarvinnut olla töissä. Voi tuota onnen ja positiivisuuden ilmapiiriä!

Nielin oman pettymykseni. Huomenna on arki. Enköhän saa kaiken tarvitsemani mukaan ja jos jotain en ehdi saamaan, niin se ei ole sen arvoista. Olen iloinen näiden keski-eurooppalaisten vapaapäivästä - siitä, että he arvostavat yhteista aikaa perheen ja läheisten kanssa. Toivottavasti me suomalaisetkin ymmärtäisimme tällaisten arvojen päälle.

Meillä on kuskini kanssa huomenna kauppapäivä. Kumpihan nauttii enemmän?